maanantai 19. kesäkuuta 2017

Neljä vuotta psykoterapian lopettamisen jälkeen

Tästä vuodesta tasan 10 vuotta taaksepäin voin todella pahoin. Vuosia kestänyt ilottomuuden, toivottomuuden, masennuksen, ahdistuksen, depersonalisaation, derealisaation ja tuskaisuuden alati paheneva taakka oli painanut mut hyvin alas. Hain vihdoin ammattiapua.
Yhdeksän vuotta sitten aloitin psykoterapian.
Tänään on kulunut tasan neljä vuotta siitä, kun olin viimeisen kerran psykoterapiavastaanotolla.

Tästä voi lukea tuoreita tunnelmia lopettaessani viisivuotista terapiaani.

Tästä voi lukea ajatuksiani terapian merkityksestä terapian loppuvaiheilla (kun olin käynyt reilu neljä vuotta ja vajaa vuosi oli vielä jäljellä).

Suuria muutoksia elämässäni ei ole tapahtunut tuon edellisen postauksen ('Vuosi ilman terapiaa') ja siinä olevan kommentin jälkeen. Elän samassa kaupungissa, saman ihanan mieheni kanssa. Kumpikin on täydellisesti.


Mielessä on nyt se, että mun elämäni pelasti kaksi asiaa;

- maailman ihanin ihminen, paras ystäväni, rakas mieheni
- viisivuotinen psykoterapiani ja taitava psykoterapeuttini
Ilman heitä olisin aivan eri ihminen. Jos edes olisin.

En vieläkään sanoisi, että olen terve. Uskon, että tietty surumielisyys ja masennusalttius pysyy mussa aina. Olen taatusti jatkossakin korkeintaan osatyökykyinen, enkä tule koskaan olemaan sellainen, millainen yhteiskunta toivoisi minun olevan.


Välillä mielialaa edelleen vaivaa ahdistuksen ja/tai masennuksen jaksot. Joskus ne on viikon, joskus kuukauden, joskus puoli vuotta. Mutta toistaiseksi ne ei ole koskaan olleet enää lähelläkään sitä pohjaa, missä kymmenisen vuotta sitten olin.


Olen aika usein kiitollinen. Olen usein melko tyytyväinen. Olen melko usein onnellinen. Tää riittää mulle oikein hyvin.

torstai 19. kesäkuuta 2014

Vuosi ilman terapiaa

Siitä on nyt kulunut tasan vuosi, kun olin viimeisen kerran psykoterapiavastaanotolla. Jollain tavalla tuntuu, että aika on kulunut hirveän nopeasti, toisaalta taas tuntuu, että siitähän onkin jo kauan aikaa, kun kävin terapiassa.
Luin nuo 5 viimeisintä postausta, jotka olen julkaissut tässä vuoden aikana, eikä mulla ole oikeastaan juuri mitään lisättävää niihin.
Voin melko hyvin, olen ajoittain erittäin iloinen ja onnellinen, mutta välillä masennus ja surumielisyys kyllä on kovinkin sitkeästi mussa kiinni. Teen edelleen työtä sen kanssa, että osaisin säädellä stressinaiheuttajien määrää niin pieneksi, että voisin hyvin. En koe tarvitsevani minkäänlaista ulkopuolista apua mielenterveyteni hoitamiseen, pärjään sen kanssa kyllä itsekseni.
Miehen isän kuolema sattuu ja surettaa edelleen, sen sijaan ihan lähiaikoina tapahtunut oman mummuni kuolema ei siihen verrattuna tunnu juuri miltään.
Olen välillä erittäin innostunut uusista asioista, jotka ei olisi kiinnostaneet mua pätkääkään silloin joskus terapiaa aloitellessani kuutisen vuotta sitten.
Rakastan elämää, vaikka se onkin vaikeaa.

tiistai 25. helmikuuta 2014

Fokus muualla

Tää voi olla tän blogin viimeinen postaus, tai sitten ei.

En ole tuntenut tarvetta tulla kirjoittamaan mitään, ja tuntuu, etten ihan lähitulevaisuudessa mitään aio kirjoittaa. Mutta jätän mahdollisuuden kuitenkin avoimeksi.

Vaikka en tulisikaan enää jatkamaan blogia, en poista tätä. Itselleni on ollut iloa ja hyötyä parista "entisestä" blogista, joita olen lukenut vasta niiden lopettamisen jälkeen, ja haluan jättää sen mahdollisuuden, että tästä saattaisi joskus olla vielä jollekin jotain vertaistukea.

Kommentit on edelleen tervetulleita. On ollut kiva huomata, kun joihinkin todella vanhoihin kirjoituksiin on kommentoitu jotain, joka on herättänyt mut ajattelemaan asiaa uudelleen.

Kiitos kaikille kommentoijille, ja kiitos niillekin lukijoille, jotka eivät ole koskaan mitään kommentoineet.

Vaikken ajatellut tätä pelkästään "terapiablogina", niin sitä tää kai kuitenkin ensisijaisesti oli. Auttoi mua työstämään niitä samoja asioita, joita työstin terapiassa.

Vaikken ole lopettanut elämäni, tunteideni ja ajatusteni analysoimista, se on kuitenkin jäänyt vähemmälle.

Vaikka surumielisyys on mussa syvällä edelleen, pinnalla on myös paljon iloa.

Olen alkanut haaveilla. Olen tehnyt suunnitelmia, jotka omalla pienellä tavallaan muuttavat mun elämää.

Olen aloittanut täysin eri aiheesta eri tunnuksilla blogin, jota en valitettavasti halua tänne linkittää, mutta halusin kuitenkin mainita, koska se tuntuu jotenkin tärkeältä esimerkiltä siitä, että useallakin tavalla mun elämässäni on fokus nyt täysin muualla kuin näissä tän blogin tunnelmissa.

Ja nyt jollain hassulla tavalla tuli kauhea haikeuden tunne. Helvetin ihanaa, etten enää tarvitse masennusblogia, mutta kuitenkin tää on ollut mulle tosi tärkeää, ja nyt tää pikkuhiljaa hiipuu...

torstai 19. joulukuuta 2013

Vaikein jäljelle jääneistä ongelmista

Voin melko hyvin, mutta olen kuntoutumisestani huolimatta edelleen stressiherkkä masennusaltis surumielinen neurootikko. Terapian avulla olen oppinut valtavasti itsestäni, ja muuttunutkin paljon, mutta persoonallisuuden piirteet on yhä samat, paljolti tunteet on yhä samat, ihmissuhteet on samat.

Se vaikein ja suurin asia, joka on jäänyt vaivaamaan mun elämääni terapiasta huolimatta, on mun suhde mun vanhempiini. Se ei ole muuttunut tippaakaan terapian alkamisesta. Mun ajatukseni ja tunteeni on osittain muuttunut, mutta itse meidän suhde, miten olemme yhteydessä toisiimme, miten kommunikoimme keskenämme jne. ei ole muuttunut. Muutosta ei ole tapahtunut, koska kukaan ei ole sitä muuttanut. Toki olen tätä muuttamista valtavasti miettinyt, ja esim. viime helmikuussa kirjoittanut blogiini :

"Vaikka toisinaan tuntuu, että mikään (vaikkapa nyt juuri tässä suhteessa vanhempiini) ei ole muuttunut miksikään, niin kuitenkin pidemmällä pohdinnalla niitä muutoksia parempaan onneksi sentään löytyy.
Mutta toki on niin, että jossain määrin olen jäänyt jumiin, ja oikeastaan ajattelenkin, että jos vain itsekseni (tietenkin terapeutin (tai ystävien) avustuksella, mutta siis ilman minkäänlaista konfrontaatiota vanhempieni kanssa) käyn läpi näitä juttuja, ei mikään ihme, ettei mitkään suuret linjat muutu. Olen nyt pohtinut niitäkin vaihtoehtoja, että sen sijaan, että kaikki jatkuu suunnilleen niin kuin nytkin, valitsisin sen, että katkaisisin välit vanhempiini täysin, tai sen, että olisin megarohkea (ja ehkä tarpeettoman hölmö/typeräkin), ja kertoisin vanhemmilleni suoraan kaiken, mitä niistä ja lapsuudesta ja suhteestamme ajattelen. (Noh, en tiedä, olisiko niistä kumpikaan mitenkään parannus, tai edes järkevää, mutta ainakin näissä vaihtoehdoissa jokin suuri linja muuttuisi...)
(Mieheni on sitä mieltä, että ei kannattaisi tehdä mitään, jatkaa niin kuin nytkin, olenhan aina selvinnyt tähänkin mennessä vanhempieni tapaamisesta. Terapeuttini tuntuu kyseenalaistavan ja tuovan esiin kaikkien kolmen tilanteen ongelmallisuuden; jos jatkan niin kuin nytkin, kuinka kauaa enää jaksan, ja onko ylipäänsä järkeä jatkaa tällä tavalla, jos se edelleen ahdistaa lähes yhtä paljon kuin aiemminkin. Jos taas katkaisen välit, ei se muuta sitä, että vanhemmat on yhä sitkeästi mun mielessä, vaikken niitä koskaan näkisikään; ehkä ne ahdistaa ja häiritsee sitten vaan mielessä eri tavalla. Jos taas puhuisin vanhemmilleni, niin mitä oikeastaan haluaisin kertoa, ja mitä reaktioita toivoisin ja miten sitten jatkaisin sen jälkeen?)
En tiedä, mitä haluan, olen jumissa. 5 vuoden terapia ei ole auttanut mua siinä, että olisin "päässyt yli"/"käsitellyt"/"selvittänyt" tunteeni vanhempiini, (enkä kyllä oikeastaan sitä ihan odottanutkaan.) Olen kyllä hirveästi käsitellyt ja analysoinut ja tuntenut ja käynyt läpi tunteitani, mutta en ole siitä huolimatta "päässyt yli" siitä, mitä haavoja muhun on vuosien aikana syvälle tullut."
Tässä vuosien aikana on ollut ison kynnyksen takana mm. se, että olen kertonut äidilleni, että sairastan masennusta, käyn psykoterapiassa ja syön masennuslääkkeitä. Myös se on jäänyt vahvasti mieleen, että sain äitienpäiväkortin yhteydessä ilmaistuksi äidilleni, että "Olet mulle tärkeä.", ja kaipaamani reaktio äidiltä jäi saamatta. Olen mielestäni kyllä yrittänyt kovasti ottaa jotakin läheistä yhteyttä, kontaktia äitiin, mutta en vaan ole kyennyt siihen suhteen muuttamiseen tarpeeksi vahvasti.

Meidän kommunikointimme on edelleen todella niukkaa, jäykän kohteliasta ja etäistä. Ihmiset keskustelee niitä näitä miten kuten. Ei olla läheisiä, ei kohdata toisiamme, ei olla aitoja. Vältän katsomasta isään päin, koska en kykene katsomaan sen silmiin.

Aiemmin, ennen terapiaa, vierailut oli mulle hirveän rankkoja. Olin etukäteen todella hermostunut, paikanpäällä ahdistunut ja jännittynyt, ja jälkikäteen masentunut ja uupunut. Usein itkin jo kotimatkalla bussissa, ja viimeistään illalla kotona. Vierailun aikana syntyneet, mutta ulos pääsemättömät, tunteet ryöpsähti kerralla ulos ja tuli kauhean surullinen, ahdistava, voimaton, toivoton olo.
Nykyään osaan jo odottaa millaista vierailut ja niiden synnyttämät tunteet on. En enää ahdistu ahdistuksestani tai koe vahvaa pettymystä ja masennusta. Uuvun edelleen, tulen surulliseksi, mutta on hallitumpi olo, ei niin arvaamattoman toivoton. Tajuan nykyään siellä vieraillessani, että "nyt mulla on päällä tää jonkinlainen tunteiden tuntemattomuusjähmeys, tää menee ohi sit kun lähetään kotimatkalle, ja palaan mun normaalielämääni, omaan maailmaani, pois täältä, missä en osaa tai halua olla". Se on todella kummallinen kokemus se tunnejähmeys, en tiedä onko se jotain dissosiaatiota vai jotain muuta vastaavaa, se on vain jokin mun sisältä kumpuava defenssi, selviytymiskeino tilanteessa jossa ei ilman sitä voisi olla. Toisaalta vihaan sitä epäaitoutta, jähmeyttä, sitä, että on jokin sisäinen pakko esittää olevansa jonkinlainen muunlainen kuin oikeasti on, mutta toisaalta olen siitä kiitollinen, se auttaa mua kestämään niitä tilanteita, joissa muuten itkisin, huutaisin, haluaisin kuolla, juoksisin pois...

keskiviikko 16. lokakuuta 2013

Entinen mielenterveyspotilas

Tulin vain kertomaan, että nyt 4 kuukautta psykoterapian lopettamisen jälkeen ei ole oikein mitään uutta kirjoitettavaa. No ehkä nyt jotain pientä kuitenkin.

Terapiaa tai terapeuttia en ole enää kaivannut.


Stressiä ja ahdistusta ja väsymystä on ollut, mutta vain vähäistä.


Vaikeita asioita olen osannut puida ihan vain päässäni ilman tarvetta purkaa niitä johonkin (terapiaan, miehelle, ystäville, edes päiväkirjaan).


Kesän loppuminen kyllä harmitti, nyt vain sitten odottamaan ensi kevättä.


En enää miellä itseäni masentuneeksi, terapiapotilaaksi, mielenterveysongelmaiseksi (vaikka toki mulla edelleen on ongelmia mielenterveyteni kanssa), vaan ihan vaan ihmiseksi, joka on ollut mielenterveysongelmainen, käynyt vuosia psykoterapiassa, ja selviytynyt masennuksesta.
En miellä itseäni "tavalliseksi" tai "normaaliksi" tai "terveeksi", koska koen, että mun mielenterveyshistoria on kuitenkin niin älyttömän merkittävä osa mua, mutta nyt näen sen ahdistavan kamppailun olevan suurelta osin siellä menneessä, ei enää voimakkaasti nykyisyydessä.

lauantai 17. elokuuta 2013

Tunnelmia terapian lopettamisen jälkeen

Nyt on kulunut 2 kuukautta siitä kun lopetin psykoterapiani. Olisin toki ollut muutenkin kesän ilman terapiaa, mutta tauko olisi jo loppunut viime viikolla. Tällä(kin) hetkellä tuntuu siltä, etten tarvitse enää terapiaa.

Toki tässä kesän aikana on ollut hetkiä, jolloin olen itkenyt ikävää terapeuttia kohtaan, tuntenut voimakasta ahdistusta vanhempiini liittyen, kokenut olevani niin kiireinen ja stressaantunut, että olen vain itkenyt väsymystäni.
Mutta ne on ollut vain hetkiä, ja pääsääntöisesti olen ollut iloinen, onnellinen ja innostunut. Olen ihan itse osannut analysoida vaikealla hetkellä, miksi tunnen niin kuin tunnen. Olen jaksanut odottaa, että ahdistus helpottaa. Olen kirjoittanut paperiseen päiväkirjaani taas pitkästä aikaa vähän pidempiä sepustuksia ajatuksistani.

Eipä tässä nyt oikein ole muuta kerrottavaa, kohta iskee varmaan haikeus siitä, että kesä loppuu. Mä oon niin kesäihminen, vuodesta vois poistaa kokonaan loka-, marras-, joulu-, tammi-, helmi- ja maaliskuun... Mut onneks ei sentään varsinaista kaamosmasennusta ole, vähän vaan väsyttää pimeällä enemmän, ja ei ole niin kivaa kuin kesällä, kylmyys ärsyttää, pyöräilyn hankaluus/mahdottomuus harmittaa.

keskiviikko 19. kesäkuuta 2013

Neurootikon laskelmia ja terapian ylistystä

Psykoterapiani on nyt loppu. Kävin psykodynaamisessa psykoterapiassa reilun viiden vuoden ajan. Tänään oli vihoviimeinen kerta. Tuntuu hyvältä, mutta haikealta. Olen iloinen uudesta elämänvaiheesta, mutta surullinen, koska terapeutille piti jättää jäähyväiset.
 
Terapian aluksi 3 vuotta (tai 2,5, koska kolmannen vuoden ajan kela tukee vain 40 kertaa, n. kerran viikossa,) sain kelan harkinnanvaraista kuntoutustukea, loppuajan maksoin kokonaan itse. 
 
Psykoterapiakertoja kertyi yhteensä 413 (+ 2 kertaa alussa tutustumiskäynnillä).
413 kertaa 45 minuuttia on yhteensä 18 585 minuuttia. Siis 309 tuntia ja 45 minuuttia eli kokonaiset 12 vuorokautta 21 tuntia 45 minuuttia.

Rahaa näinä 413 kertana on kulunut:
-kelalta (80+80+40=)200 kertaa 52,14€ eli 10 428€, sekä
-minulta 12 440€, eli
yhteensä 22 868€.
 
Muuten masennukseni hoitoon multa on terapian alkuvuosien aikana kulunut rahaa:
-terapeutin alkukäynnit 2x57=114€
-2,5 vuoden psykiatrikäynnit (yhteensä 11kpl) yhteensä 45€ (YTHS:llä oli onneksi halpaa)
-B-lausunnot 3x6=18€
-n.vuoden ajan syömäni masennuslääkkeet yhteensä 312,45€
eli kaikki nää yht. 489,45€.
 
Siis kaikenkaikkiaan multa on kulunut tähän terveeksi tulemiseen 12 929,45€ +bussimatkat. (+nenäliinat; olisi muuten mielenkiintoista tietää, kuinka suuren läjän paperia olen vuosien aikana pelkästään terapiassa ollessani itkenyt ja niistänyt märäksi.)

Ensituntuma on, että hirvittävän suuret summat (siis nää n.10 400, 12 400, 22 800, 12 900), mutta toisaalta kun alkaa miettiä summien suhteutusta joihinkin muihin saman suuruisiin summiin, esimerkiksi terapiaan kulunut yhteissummakin (22 800) on kuitenkin alle suomalaisten mediaanivuositulojen. Oma osuuteni pelkästä terapiasta (12 400) on samoissa kuin oma vuosituloni, joten ei sekään mikään ihan älyttömän valtava uhraus ole. 
 
Kuitenkin mun terapia oli vielä hyvin edullista; aloittaessani terapiaa olin 23-vuotias, joten sain vielä kolmannelta kelan tukemalta vuodelta nuorten tukea loppuun asti, koska olin vielä kolmannen vuoden alkaessa 25-vuotias. Jos olisin vuotta myöhemmin aloittanut terapian, olisi kolmannen vuoden tuki ollut aikuisten tukea, ja siis pienempi. Myös terapeuttini vaihtelevat taksat(, jotka on vuosien aikana erinäisistä syistä välillä noussut ja välillä laskenutkin,) on ollut hyvin maltilliset, keskiarvotaksa psykoterapeuteilla lienee huomattavastikin suurempi (vaikkei edes ottaisi huomioon Helsingin psykoterapeuttien taksoja, jotka käsitykseni mukaan saattaa olla hyvinkin huimia).
 
Mutta niin, onhan psykoterapiassa käyminen toki kallista. Ymmärrän siis, että kaikilla ei ole mahdollisuutta maksaa psykoterapiaansa itse, ei edes kelan tuen jälkeen jääviä omavastuuosuuksia. Kunnilla (tai sairaanhoitopiireillä) on velvollisuus järjestää potilaiden tarvitsema hoito, mutta lähinnä vaikeimpia tapauksia lukuunottamatta psykoterapiaa hoitonaan tarvitsevat potilaat ohjataan kelan kuntoutuspsykoterapiaan ja jos siihenkään ei pääse, jää jäljelle vain se, että ei pääse parantumaan sairauksistaan psykoterapiaan, vaan saa vain lievittää ja siirtää niitä sairauden oireita masennuslääkkeiden avulla. Surullista. 
 
(Tietenkään kaikkia mielenterveysongelmaisia psykoterapiakaan ei auta. Ja psykoosien, bipolaarihäiriöiden sun muiden hoitoon tottakai tarvitaan lääkkeitä. Ja itsehän en edes jaksanut yrittää hakea apua kunnalta; olin tyytyväinen YTHS:n apuun kela-terapiaan hakeutumisessa. Mitä tässä nyt koitin sanoa, on jotain sellaista, että on kovin valitettavaa, miten usein masennuspotilas, joka hyötyisi psykoterapiasta, ei sitä apua saa rahasyistä.) 
 
 
No mutta siis onkos nää lähes 19 000 minuuttia ja lähes 13 000€ ollut kaiken sen ajan, vaivan ja rahan arvoisia?
On, todellakin on.
Aikaa ja vaivaa on kulunut terapiatyöskentelyyn huomattavasti enemmän kuin se 90 minuuttia viikossa, koska terapiaprosessi on ollut käynnissä muutoinkin kuin varsinaisina terapiavastaanottoaikoina; olen käyttänyt aikaani ja energiaani itseni analysoimiseen ja parantamiseen runsaasti itsekseni. Terapiatyöskentelyä ei turhaan sanota työksi. Se ei ole helppoa ja kivaa, vaan ajoittain hirvittävän raskasta. Onneksi sitten tuloksena on, että elämä ei enää tunnu hirvittävän raskaalta, vaan huomattavasti helpommalta ja kivemmalta.

Uskon vahvasti, että kaikki se aika, vaiva ja raha on ollut hyvä sijoitus (myös yhteiskunnalle).
En ole parantunut täysin, en siis todellakaan ole esimerkki mistään uskomattoman tehokkaasta ja hyvin sujuneesta selviytymistarinasta. Mutta olen kuitenkin yksi esimerkki siitä, miten psykoterapia voi pelastaa ihmisen elämän.
Väitän, että ilman psykoterapiaani todennäköisesti olisin työkyvytön, työtön, onneton, ahdistunut, masennuslääkkeitä syövä kunnalliseen mielenterveys"hoitoon" turhautunut tulevaisuuteen toivottomasti suhtautuva itseäni ymmärtämätön ja tuntematon "syrjäytynyt". Työttömänä tai sairauslomalla. En luultavasti olisi ilmankaan terapiaa tappanut itseäni, mutta voisin älyttömän huonosti.
Nyt olen osatyökykyinen, osa-aikatyötä tekevä, ilman minkäänlaista mielenterveyshoitoa pärjäävä, tulevaisuuteen myönteisesti suhtautuva ja itseni kanssa sinut oleva melko tavallinen nuori aikuinen nainen. Ei täydellinen selviytymistarina, mutta selviytymistarina kuitenkin.