Kirje

16-vuotiaana sain selville, et mun isä pettää mun äitiä. Olin jo ennenkin vihannut isääni, mut toi tieto pettämisestä sai kyllä vihan kasvamaan, ja oon siitä lähtien inhonnut isääni tosi paljon ja pitänyt sitä tosi vastenmielisenä ihmisenä. Sain myöhemmin tietää, et mun äiti sai myöhemmin selville ton toisen suhteen. En ymmärrä, miten äitini voi jatkaa isäni kanssa. Mun sisko ei tietääkseni tiedä tosta mitään, joten joskus kun se suhtautuu isään niin myönteisesti ja on äitiä vastaan, se ärsyttää mua. Haluaisin puolustaa äitiäni kusipäistä isääni vastaan. Mun äiti ei tiedä siitä, et mä tiedän. Mun isä tietää, et mä tiedän, mut siitä ei olla koskaan puhuttu.

Olin nimittäin tiennyt tuosta pettämisestä pari kuukautta, kun annoin isälleni seuraavan kirjeen;

"Moi Isä!

Ajattelin kirjottaa sulle kirjeen, koska tän mun asiani esittäminen käy näin helpoiten. Mä nimittäin tiedän että sulla on [missä] toinen nainen. Mä en oo kertonut tästä kenellekään, en äitille enkä edes [siskolleni]. Enkä tule kertomaankaan, mikäli sä rupeat suhtautumaan suvaitsevaisemmin muhun ja annat mun mennä ja kulkea vapaammin. En mä rupea sua rahalla kiristämään, mutta toivoisin että sitä ei tarvitsis kauheesti anella, että sä kyllä annat sitten rahaa kun mä pyydän. Enkä mä pyydä sua lopettamaan suhdettas siihen muijaan, mulle on ihan sama vaikka sä jatkaisitkin sen tapailua. Sä oot mulle ihan "samantekevä ihminen" - tai itseasiassa mä vihaan sua ihan saatanasti, mä en oo koskaan inhonnut ketään niin paljon kuin mä sua inhoon! Enkä mä äitistäkään niin kauheasti välitä, että ajattelisin tätä sen kannalta, mutta eiköhän sekin jo selvinnyt näistä mun aika itsekkäistä pyynnöistä. Monet ihmiset ajattelevat usein vain omaa etuaan, ja tän ominaisuuden mä kyllä oon sulta perinyt. eli mua sun ei tarvi pelätä, voit luottaa siihen etten mä kerro kenellekään mitään, kunhan vain muistat ajatella musta ja kohdella mua positiivisesti!

Terveisin Surusumu

P.S. Älä jaksa valittaa joka käänteessä niistä lumihommista. Teen ne kyllä joka päivä, omalla tavallani."

Tuosta kirjeestä tai asiasta en siis koskaan isän kanssa oo jutellut. Aluksi välttelin katsekontaktia (ja niin teen nykyäänkin) isäni kanssa. En muista, miten sitten asia eteni; huusiko isä mulle vähemmän, pyysinkö siltä rahaa enemmän jne. Sillä hetkellä oli helpotus, ettei isä ottanut asiaa puheeksi. Mutta näin jälkikäteen ajateltuna suututtaa, että isä on jättänyt mut ihan yksin käsittelemään asiaa. 16-vuotiaan lapsensa! Uskomatonta!

Olin siis jo aiemmin vihannut isääni, tuo oli vain viiminen pisara. En osaa sanoa, miksi tuon kirjeen edes isälleni annoin. Yhtenä syynä oli varmaan toi, etten sietänyt sitä, että isä määräili mun tekemisiä, varsinkin kun mulla ei ollut sitä kohtaan mitään arvostusta. Eli halusin käydä kauppaa siitä, että mä en paljasta sua, jos sä annat mulle enemmän vapautta. Sitten halusin varmaan vain purkaa ajatuksiani. Näin jälkeen päin ajateltuna en mä tuolloin mitenkään itsekäs ollut, mä olin vaan ihan hukassa ja vihainen ja pettynyt, enkä tiennyt, mitä olisi pitänyt tehdä. Ja kyllä mua sattu äitinkin puolelta, en vain uskaltanut kertoa sille, vaikka ajattelinkin, että sen ois pitänyt saada tietää. Tavallaan halusin antaa vastuun äidille kertomisesta pois itseltäni ilmoittamalla isälle, että tiedän. En halunnut itse olla se, joka kertoo. Ehkä mä ajattelin, että isän ois pitänyt kertoa itse äitille. Miksiköhän en sitten vaatinut sitä? Ehkä mä ajattelin, ettei mulla ja isällä ollut enää mitään valtaa toisiimme, kumpikaan ei saanut vaatia toiselta mitään. En tiedä. Aika vähän sitä loppujen lopuks muistaa noista vanhoista ajatuksista. Oon jotenkin varmaan tukahduttanut noi tunteeni, koska eihän sitä nyt koko ajan kotonaan voinut inhota ja vihata ja ajatella tota pettämistä. Olen unohtanut, miten tuon kirjeen jälkeen asiat muuttu, vai muuttuko ne.

Kasvatin kuitenkin jonkinlaisen vihamuurin mun ja isän ympärille. Mulle kävi niin, että kun oli niin turvaton ja rakkaudeton olo, niin se tuntui niin pahalta, että se oli pakko kieltää, yritti vain olla riippumaton toisten rakkaudesta ja peittää se kaipuu vihaan. Pelkäsin haluta rakkautta, pelkäsin olla tarvitseva, kun pelkäsin, että isä vaan loukkaa mun tunteita eikä tyydytäkään mun tarpeita kokea olevansa rakastettu. Olin psyykkisesti niin rikki, että pysyin kasassa vain sen vihan avulla. Viha peitti alleen kaikki muut tunteet isääni kohtaan. Vasta nyt psykoterapiassa olen havahtunut siihen, että rakastan isääni ja kaipasin ja kaipaan edelleen kovasti sen rakkautta.

Yhä enemmän alkaa tuntua siltä, että kaikki kliseet psykoanalyysistä tapahtuu pikku hiljaa munkin terapiassani. Mm. että yhtäkkiä sitä sitten tajuaa, että on kokenut jäävänsä vaille vanhempien rakkautta ja tuntenut olonsa turvattomaksi ja kasvattanut itsellensä sellaisen vihamuurin suojaamaan loukatuksi tulemiselta. Ja terapiassa siten sitä muuria rikotaan ja tunnustellaan niitä muita ikäviä tunteita, mitä ei oo aikanaan kestänyt kokea. Oon aika hukassa tunteideni kanssa, ja terapiassa yritän opetella, mitä tunteita olen millonkin tuntenut ja mitä tunteita nyt koen.

Vuosien ajan en siis tuntenut isää kohtaan muuta kuin vihaa, inhoa, pettymystä, raivoa, pelkoa. Ajattelin, että se on vain epäluotettava paska, jota ei voi kuin vihata ja inhota. Tunteeton idiootti. Paskamainen valehtelija, joka ei ansaitsisi mitään hyvää kohtelua keneltäkään. Jossain vaiheessa koin syyllisyyttäkin siitä, että vihaan isää. Onneksi psykoterapiassa olen oppinut, että tunteet ei ole vääriä. Viha on oikeutettua. Varmaan osaltaan se, että vapauduin vihaamaan kunnolla isääni, mahdollisti sen, että tuli tilaa niille muillekin tunteille. Vihan käsittely aiheutti sen, ettei se enää tukahduttanut muita tunteita alleen. Ensin tajusin, että koska oon valtavan pettynyt isään, on täytynyt alussa olla jotain, johon pettyä. Myöhemmin tuli sitten pintaan rakkaudentunne ja rakkaudenkaipuu.

Yhtäkkiä eräänä kertana terapiassa tajusin, että mä haluaisin, että mun isä rakastaisi mua. Että se välittäisi musta ja arvostaisi mua. En tiedä, mitä isä musta ajattelee tai mitä se mua kohtaan tuntee. Osittain se ongelma on siinä, ettei tiedä. En haluaisi kaivata isäni rakkautta, mutta kuitenkin kaipaan. Toisaalta halveksun sitä ja vihaan sitä, ja haluaisin olla välittämättä siitä ja sen tunteista, mutta toisaalta kaipaan sen välittämistä. Oli aika vaikeaa myöntää itselle, että kaipaan isän rakkautta. Viha isää kohtaan on ollut niin kova defenssi; suoja sille, ettei isä loukkaisi mun tunteitani.

Olen nyt tajunnut, että olen jäänyt paitsi sellaista suhdetta, jossa tietäisin, että isäni rakastaa mua ja välittää musta. En voi sanoa, etteikö se olisi rakastanut mua, mistäs mä sen tiedän, vaikka ois rakastanutkin. Ja vaikka rakastais vieläkin. Mutta sitä tuntemusta mulla ei tosiaan oo ollut. Enkä ole osannut surra sitä, olen vain vihannut. Nyt vasta olen alkanut surra tuota... Kun olen vasta nyt tajunnut, mitä olen menettänyt. Vasta nyt pystyn hyväksymään, että on tervettä ja luonnollista, että kaipaa vanhempiensa rakkautta ja arvostusta. Vasta nyt huomaan, että kaipaan hirveästi turvallisuuden tunnetta ja huomiota. Että on muutakin kuin vihaa, joka aiemmin peitti kaikki muut tunteet alleen.

Kerroin miehellenikin siitä, että terapiassa tajusin, että kaipaan isäni rakkautta, että haluaisin, että isäni välittäisi musta ja arvostaisi mua. Oli tosi vaikea kertoa, jotenkin nolotti. Mutta olen tyytyväinen, että kerroin. Tietääpähän vähän mitä kaikkea siellä terapiassa tulee puhuttua ja millaisessa tunteiden myräkässä oikein elän. Oli lohduttavaa itkeä mieheni kainalossa ja kiittää, että se ainakin rakastaa ja arvostaa mua, ja sen rakkaus onkin kaikista tärkeintä. Mies sanoi, ettei ole koskaan itse joutunut miettimään mitään tollaisia juttuja (siis tunteitaan vanhempiaan kohtaan tai niiden tunteita), oli hiljaa, silitti selkää ja hiuksia ja pussasi ja sanoi, että rakastaa mua.

Murrosikä

7. luokalla olin kovasti ''rakastunut'' poikiin ja idoleihin. Mitään seurustelua tuolloin ei vielä ollut. Alkoholin käytön aloitin 13-vuotiaana, mutta se oli aika harvinaista vielä silloin 13- ja 14-vuotiaana. Mulla oli aikamoinen nörttimaine, tai ainakin itse kuvittelen niin. Tuo alkoholin käyttö on ollut osittain sen näyttämistä, että mä olen ihan normaali, niin kuin muutkin, en oo mikään nolo nyhverö. Osittain se on ollut tietty jännä uusi asia, joka on ollut hauskaa humalatilan takia. Kaveriporukassani olen kokenut asemani aina siksi muiden mielestä ulkopuoliseksi nörtiksi, vaikka itse olen kokenut itseni samanlaiseksi kuin muut, usein jopa rohkeammaksi ja aikuisemmaksi kuin muut. Mua on ärsyttänyt se hikke-maine, vaikka olenkin (osittain salaa) ollut ylpeä koulumenestyksestäni. Olen tavallaan ollut ylpeä siitä, että olen tosi hyvä koulussa, ja tavallaan siitä, että olen kuitenkin "cool".

14-vuotiaana koin ensisuudelmani ja muutenkin oli jotain pieniä säätöjä poikien kanssa. Olin ikäistäni vanhemman näköinen ja monesti tuntemattomille sanoinkin olevani 16-vuotias, jotkut jopa kerran ihmetteli, että ai vasta 16! Kaverit oli mulle tärkeitä, ja sama meno niiden hyväksynnän "kerjäämisestä" jatkui. Olin usein ja kauan ihastunut johonkin poikaan, ja teinin haaveilua oli aika paljon päiviksissä. Isää kohtaa oli vihaa jo aika paljon, siis todella paljon. Itkin isän ääliömäisyyttä usein.

14- ja 15-vuotiaana käytin alkoholia useammin kuin vielä 13-vuotiaana. Siis oikeastaan aika paljon näin jälkeenpäin ajateltuna; nyt jos vetäis noin paljon, niin huh huh! Ollut oikeeta teiniörveltämistä, vaikken koskaan oo ollut missään kovisporukoissa tai polttanut tupakkaa. 14-vuotiaana aloitin kesätyöt, siitä lähtien olinkin lähes joka kesä töissä kunnes yliopistoaikoina lopetin ne. 14- ja 15-vuotiaana oli ensimmäiset (parit tosi lyhyet ja yksi pitkä) seurustelut ja ensirakkaus. Seksielämäni alkoi.

Aikamoista tunteiden myllerrystä oli. Olen varmaan ajatellut, että kaikki ne paskat tunteet, mitä mulla oli, johtu vaan murrosiästä, vaikka niille näin jälkeen päin ajateltuna olikin selkeät hyvät syyt. Kaverit dissas mua, äiti ryyppäs ja vihasin isää. Mutta poikaystävältäni tota rakkautta, rehellisyyttä, läheisyyttä, välittämistä ja onnellisuutta kuitenkin sain. Ehkä ainoa kunnon ihmissuhde sillon. Se on ollut mulle kyllä merkittävä ihminen, ja arvostan sitä paljon! Tietenkin mun nykyinen mies on ollut mulle vielä merkittävämpi. Se on muuttanut mua paljon, lähinnä parempaan suuntaan, ja se tuntee mut tosi hyvin. Tai ei se oo mua muuttanut, vaan olen muuttunut sen vierellä. Sille ensimmäisenä avauduinkin ongelmistani ja siltä oon saanut ihan hirveesti tukea. Tää rakkaus on paljon vahvempaa kuin ensimmäiset rakkauteni, mut rakastan niitä ensimmäisiä rakkauksianikin kyllä jollain tavalla edelleen.

Tulee aika haikea olo, kun muistelen ensirakkauden tunnelmia. Erottiin ekan poikaystäväni kanssa ihan ystävinä, ekoina vuosina eron jälkeen oltiin jonkinlaisia kavereitakin. Tulin hyvin toimeen entisen poikaystäväni silloisen uuden tyttöystävänkin kanssa. Nähtiin vuosien varrella sillon tällön aina välillä, mut viimeksi näin ekaa poikaystävääni joskus vuosia (4?) sitten nopeasti. Ois oikeastaan ihan mukava tavata taas. Koen sitä kohtaan jonkinlaista rakkaudellista ystävyyttä ja hengenheimolaisuutta. Kai tässä on jonkinlaista nostalgista kaipuuta menneeseen. Olisi mukava näin jälkeenpäin jutella meen yhteisestä menneisyydestä ja siitä, mitä kaikkea kummallekin on sen jälkeen tapahtunut. Silläkin tais olla masennusta jossain vaiheessa meen eron jälkeen.

Oikeastaan mun elämä teininä on ollut aika jännää ja kiireistä. Oon touhuillut hirveesti kaikenlaista, vaikka oonkin ollut hyvä ja ahkera koulussa ja vaikkei mulla oo koskaan ollut mitään varsinaisia harrastuksia. Ekat baarireissutkin tuli koettua jo 14- ja 15-vuotiaana. Ja koska mulla ei oo ollut sitä bestistä, niin oon ollut monissa kaveriporukoissa ja touhuillut eri kaverien kanssa eri juttuja. Rupesin tässä miettimään, et sillon teininä kaikki on ollut kyllä ihan uutta ja erikoista, just noi rakkaus- ja seksikokemukset ja muut. Jännää on ollut. 16-vuotiaana mulla mm. oli yhden illan juttuja, ja jotenkin muutenkin olin ehkä yliseksuaalinen. Onneks en oo mitään joutunut katumaan, huonostikin ois tietty joskus voinut käydä.

17-vuotiaana mulla oli edelleen lyhyempiä ja pidempiä suhteita miehiin, yksi pidempiaikainen seksisuhdekin. Alkoholia kului aika paljon aina kun oli bileet. 17-vuotiaana oli muuten jäänyt jo kaikki ne entiset kaverit, jotka oli kiusannut mua ala-asteen lopulla ja yläasteella. Mulla oli pari hyvää kaveria lukiossa, mutta kun muutin lukion jälkeen toiselle paikkakunnalle, niin lukioaikaiset kaverit jäi. Aluksi oltiin yhteydessä, mutta pikkuhiljaa se on jäänyt. Ollaan vieraannuttu puolin ja toisin toistemme elämästä. Pitäis tutustua toisiinsa ihan uudelleen, mutta se tuntuu tavallaan turhalta, koska asutaan kaukana toisistamme.

16 – 18-vuotiaana olin siis lukiossa, aika kiireistä oli; koulu, kaverit, miehet, kesätyöt, ajokortti jne. Ihastuneena olin onnellinen ja jätettynä olin onneton. Varsinaista masennusta mulla ei ehkä tuolloin vielä ollut, semmosta alakuloisuutta kuitenkin. Tai ehkä sitä masennusta tuolloinkin sitten jo oli, lievempänä vain. 17-vuotiaana kirjoitin päiväkirjaani seuraavat pätkät:

"Koulussa filosofiassa katottiin yhtä itsemurhavideoo ja juteltiin siitä. Tosiaan, ei semmosta välttämättä muut huomaa, edes lähimmät ihmiset, että hautoo itsemurhaa. Mäkin oon monesti ajatellut, että ellei muuta vaihtoehtoo ole ja elämä tuntuu niin paskalta ettei jaksa enää elää, niin ainakin jättää jonkun viestin selitykseksi. Mä hyväksyn itsemurhat ja ymmärrän joidenkin syitä, kun oon kerta itsekin (ollut) masentunut. Ja vaikka oon vaan lievästi, niin maailma on niin saatanan paska, että ymmärrän syvästi masentuneiden epätoivoa..."

"Tänäänkin itkin. Kaikki rassaa. Kukaan ei välitä musta, tulevaisuus ahdistaa, vitun yksinäinen olo. Aikuisuus ahdistaa. En mä ees tiedä mitä mä pohjimmiltaan tältä elämältä haluisin. Mä oon niin helvetin hukassa... Kaikki tuntuu niin perkeleen vaikeelta. Tunnen itseni niin typeräksi, lapselliseksi ja haavoittuvaksi. Mul on taas semmonen elämänahdistus ja pieni pelko siitä että sekoan. Sattuu!! Mä haluun pois!! Ahdistaa!! Pelottaa!!"

"Mua vituttaa taas vaihteeks kaikki... Ja itkettää taas ihan sairaasti, vaiks en tiä et mikä itkettää. Tää kusipää maailma masentaa vaan niin paljon. Tunnen olevani niin yksin. Oon miljardien ihmisten ympäröimä, mut silti niin helvetin yksinäinen. Kukaan ei tunne mua, en edes mä itse. Vittu mä sekoon, en jaksa olla enää. Ennen ko mä tapan itteni mä kulutan kaikki rahani ja jätän pitkän viestin muille. Ei mikään ihme et kuulun siihen viidesosaan ihmisistä kun on masentunut. Mä vaan en vielä syö lääkkeitä. Kuka saatana mua vois auttaa? Ei kukaan, mä oon niin helvetin yksin eikä kukaan voi ymmärtää mua, kunnen mä ymmärrä edes itse itseäni. Sattuu vaan niin vitusti, miksi elämän täytyy olla näin vaikeeta? Aika kuluu ihan hirveen nopeesti. Mut missä se elämän ilo on? Miten mun elämä vois olla hauskaa kun se on tämmöstä paskaa? Tää touhu on niin perseestä! Mä inhoon elämääni! Tää kaikki on niin ahdistavaa!!"

Ihan vakavasti en oo koskaan suunnitellut itsemurhaa. Ajatellut kyllä monesti, että olisi parempi, jos olisin kuollut, mutta en ole varsinaisesti miettinyt, miten tappaisin itseni. Mitään itsetuhoisuutta ei ole ollut. Tällä hetkellä en edes haluaisi kuolla. On tullut toivo siitä, että tulevaisuudessa voin paremmin. On tullut usko siihen, että pikkuhiljaa alan nauttia enemmän elämästäni. Ei ole enää ollut sellaista kestotuskaa, jossa ei näe mitään mahdollisuuksia parempaan tulevaisuuteen.

Varhaisteini-ikä

Peruskoulussa mulla ei koskaan ollut sitä bestistä, parasta kaveria, joka muilla tytöillä tuntui olevan. Mulla oli kyllä tuttuja ja kavereita, mutta olin enimmäkseen porukassa, joka koostui bestispareista ja musta. Tunsin oloni usein ulkopuoliseksi, vaikka mulla kavereita olikin. Tuntui todella pahalta, kun omat kaverit kiusasi. Siis ihmiset, joita pidin ystävinäni, alkoi kiusata mua. Vihasin kavereitani todella paljon. Se oli todella tuskaista vihaa, muistan kuinka kirjoittelin mustalla tussilla nenäliinaan "I hate Kaisa"-tekstejä ja suttasin kavereitteni nimiä. Samalla itkin. Koin olevani todella yksin. 12-vuotiaana 6. luokalla kirjoitin päiväkirjaani ensimmäiset ''I HATE LIFE''-kirjoitukset. Kiusaamista kesti jotain 3-4 vuotta. Välillä olin kiusaajieni kaveri taas ja kiusaaminen oli sellaista nolaamista, naureskelua, häpäisemistä jne.

Häpeä onkin mulle aika vaikea tunne. Itsensä häpeäminen voi olla todella sietämätöntä. Edelleen aina välillä pelkään tekeväni jotain noloa, sanovani jotain noloa, jolle muut sitten nauraisi. Tuntui aika pahalta lukea niitä tekstejä, missä kerroin, miten kaverini on mua kohdellut, mitä ne on mulle sanonut, miten ne on nauranut mulle, miten ne on nolannut mua, miten olen hävennyt itseäni, miten olen vihannut kavereitani, miten olen ollut kateellinen/mustasukkainen jostain kaveristani jollekin toiselle kaverilleni jne.

Vaikuttaa hirveen raa'alta taistelulta hyväksynnästä; mitä kaikkea paskaa oonkaan kestänyt, kun se on tullut ystäviltäni, joiden olen halunnut pitävän minusta. Oon sillon kovasti kaivannut hyväksyntää muilta. Koulumenestys on ollut mulle tärkeetä; jokin, jossa olen ollut hyvä. Jokin, jossa mua on arvostettu ja jossa olen ollut parempi kuin monet muut. Jokin, jossa ei oo tarvinnut pelätä hylätyksi tulemista ja epäonnistumista. Ehkä tuo koulumenestys on ollut mulle liikaakin semmonen mun arvon osoitus. Kun ei oo tullut arvostusta kavereilta, se on tullut opettajilta. Ja myöhemmin, kun opiskelut yliopistossa lähes pysähtyi, ja kun tavallaan epäonnistuin opiskeluissa, koin epäonnistuneeni myös muuten; mä koin epäonnistuneeni ihmisenä kokonaan. Tietenkin järjellä tiesin, et näin ei oo, mutta jotenkin tunteet sano, et se viiminenkin ylpeyden aihe ja positiivisen arvostuksen lähde oli mennyt. Pikkuhiljaa onneksi opin pois siitä, että koulu- ja työelämässä menestyminen olisi jotenkin tärkeetä. Arvostan muita asioita niin paljon, et töissä pärjääminen ei oo mikään välttämättömyys, voisin hyvinkin olla työtön, eikä se tekis mun ihmisarvoa yhtään huonommaksi.

Vaikka ei toisten mielipiteillä saisi olla mitään merkitystä, niin kuitenkin olen edelleen hyvin herkkä sen suhteen, mitä muut musta ajattelee. Pelkään sitä, että muut ei pidä musta. Pelkään riitoja, pelkään pahoittaa toisten mieliä, kai koska pelkään sitä, että musta ei sitten pidettäisi. Pelkään esimerkiksi sitä, että mieheni olisi vihainen mulle, vaikka ymmärränkin, että se rakastaa mua siitä huolimatta, että joskus kokee mut ärsyttävänä tai suuttuu mulle jostain asiasta. Se olisi vain niin pelottavaa. Kaipaan välittämistä ja hyväksyntää.

Välillä terapiassa on ollut todella rankkaa, kun olen muistellut murrosikääni. Tullut sellaista lohdutonta avutonta itkua, että kukaan ei välitä musta. Sillon joskus 12-14-vuotiaana todella tuntui siltä, ettei kukaan välitä. En tiedä välittikö. Isää ei varmaan kiinnostanut, kavereita ei kiinnostanut, mutta äidistä en tiedä. Ehkä sitä kiinnosti, ehkä se jopa osoitti kiinnostustaan, mutta mä en vaan muista sitä. Olen ollut hyvin yksinäinen joskus 13-vuotiaana. Olen silloin tuntenut olevani arvokas vain koska olen menestynyt koulussa. Kun kaverit on kiusannut, vanhemmat on ollut etäisiä, sisko ollut etäinen. Vain eläinystävä tuntunut läheiseltä, muuten olen ollut niin yksin. Äidin alkoholismi on ärsyttänyt, ahdistanut ja vituttanut, isän määräily on vituttanut ja itkettänyt, kavereiden kiusaaminen, vittuilu ja ulossulkeminen on masentanut ja itkettänyt ja ärsyttänyt ja hävettänyt.

12-vuotiaana kirjoitetuista päiväkirjoista näkyi, että äidin juominen oli noloa ja ahdistavaa. Häpesin äitiä ja olin turhautunut, kun jouduin puhumaan äidille, kun ''se oli ihan tööt''. Eli esim. ei siis muistanut mitä oltiin just puhuttu, vaan kysyi vähän ajan päästä samaa asiaa uudelleen ja uudelleen. 12-vuotiaana myös ''isä on paska''-kirjoitukset alkoi. Se esim. usein pakotti mut tekemään ärsyttäviä hommia. Semmosia, mitkä 12-vuotiaasta on tuntunut fyysisesti rankoilta ja inhottavilta ja tylsiltä. Vieläkin vituttais, jos joutuis semmosta tekemään! Ja tietty se on ärsyttänyt, että mun on pitänyt aina esim. leikata nurmikko, vaikka ne hikisen lapsen/nuoren ympärillä pyörivät ja kutittavat kärpäset on vituttanut. Ja sitten se, että määrätyt kotityöt on pitänyt tehdä heti, nyt, kun käsketään, eikä esim. tunnin päästä tai huomenna. Vieläkin ärsyttäis, jos ei vois jotakin kotitöitä lykätä eteenpäin, onneks aikuinen voi, kun ei kukaan määräile. ;o)

Eräs kaverini asui äitinsä kanssa kahdestaan, koska sen vanhemmat oli eronnut. Mun kaverin ja sen äidin välit oli tosi hyvät ja läheiset ja rehelliset. Ajattelin, että kaverini äiti on tosi kiva. Muistan, että joskus 13- tai 14-vuotiaana sanoin kaverilleni, kun oltiin sen tykönä, että tunnen oloni täällä paljon kotoisammaksi kuin kotonani. Ajattelin, että tältä kuuluisi kotona tuntua. Kai siellä oli jotenkin vapautuneempaa ja rauhallisempaa. Turvallisempaa ja miellyttävämpää. Kotona taas ahdisti (ja kai joutui pelkäämään kotitöitä). Nyt miehen kanssa yhteisessä vuokrakodissani koen olevani ensimmäistä kertaa kotona. Tää on meidän KOTI, vaikkakaan ei omisteta tätä, ja muutetaan varmaan joskus 3 vuoden päästä pois. Mutta täällä mä viihdyn, täällä on mukava olla. Tällaista kodin tuntua olin kai siellä kaverin tykönä tuntenut, kun olin viihtynyt paremmin kuin vanhempieni kotona. On mukavaa olla vihdoin kotona.

Lapsuus

En muista varhaislapsuudestani paljoakaan. Muutamat harvat muistot on yleensä neutraaleja, ei siis mitään traumoja. Enemmän muistan jostain 10-vuotiaasta lähtien. Varhaisia muistoja olen yrittänyt herätellä mieleen katsomalla valokuvia ja lukemalla päiväkirjojani. Välillä terapiassa on käynyt niin, että kun ollaan puhuttu jostain lapsuuteen liittyvästä asiasta, yhtäkkiä mulle on tullut mieleen jokin yksittäinen tapahtuma lapsuudesta. Välillä ne on ollut sellaisia, että en ole muistanut niitä moneen vuoteen, ja sitten ne on vaan hypännyt mieleen.

Lapsuudestani ikävänä muistan sen, kun usein iltaisin olin sängyssä ja kuuntelin, kun vanhempani riitelivät. Muistan miettineeni, että kumman kanssa haluaisin asua, jos vanhempani eroaisivat. Ne ei oo vieläkään eronnut, mutta olen toisinaan miettinyt, olisiko ollut niin parempi. Mulla on isosisko, mut meillä on niin paljon ikäeroa, et ei meillä koskaan ollut tai ole oikeastaan vieläkään mitään yhteistä.

Joskus lapsena kuulin ääniä päässäni. Ne ei ollut mun ääniä, vaan semmosia ilkeitä tarkkailijoita, arvostelijoita, yllyttäjiä ja pelottelijoita. Esimerkiksi kun olin viemässä roskia ulos illalla pimeässä (pitkä matka ovelta roskikselle), nää äänet pelotteli ja haukku mua. Ne oli semmosia ilkeitä olioita, niillä ei ollut sukupuolta eikä ne puhunut selkeesti sanoilla, vaan semmosilla painostavilla äänteillä ja mielikuvilla.

Sitten mulla oli mielikuvituskaveri Kirsi, joka asu yhden huoneen nurkassa.

Ala-asteen alku- ja keskivaiheessa eläimet oli mulle hirveen tärkeitä, ja niiden tapaturmat ja kuolemat oli tosi surullisia ja kamalia asioita. Ala-asteen keski- ja loppupuolella pojat kiinnosti jo tosi paljon, "surusumu loves tomi"-kirjoituksia oli kavereiden kanssa pitämäni kirjevihot täynnä, kun ennen sydämen sisällä oli vaan lemmikkien nimiä... Mun neuroottinen täsmällisyys ja järjestelmällisyys näkyi noista vihoista selvästi; esim. huomauttelin vähän väliä kun kaveri oli unohtanut kirjoituksestaan päivämäärän tai unohtanut vastata johonkin kysymykseeni tai oli kirjoittanut liian isolla ja harvaan tilaa tuhlailevasti tai muuta vastaavaa. Oma tekstini oli tiheää, tilaa säästelevää, täsmällistä, järjestelmällistä jne.

Olen jo lapsesta lähtien tykännyt listoista ja säännöistä ja järjestelmällisyydestä. Vihaan kaaosta, ja haluan, että kaikki kodin tavarat on järjestelmällisesti paikoillaan. Tiedän lähes kaikkien kotonani olevien tavaroiden oikeat paikat, ja tuntuukin käsittämättömältä, kun mieheni etsii joitakin usein käytettyjä tavaroita yhä uudelleen ja uudelleen monesta paikkaa, ennen kuin löytää ne sieltä paikasta, missä niitä aina säilytetään. (Ollaan asuttu viimiset 5 ja puoli vuotta yhdessä samassa paikassa). Huomaan kyllä äidissäni samoja piirteitä tuosta järjestelmällisyydestä. Siitä, että on jotenkin kaavoihin kangistunut, eikä siedä jotain tavaroita, jotka on ”väärässä” paikassa. Ja että helposti vaatii sitä tarkkuutta muiltakin, eikä ymmärrä muiden ”sotkuisuutta”. Jonkinlaista jäykkyyttä, joka ilmenee muuallakin kuin kotona.. Esimerkiksi työpaikalla mun lähin työkaveri on tosi sotkuinen, ja se sotkuisuus ahdistaa mua. Ne sen tavarat välillä ulottuu sen työpisteeltä mun työpisteelle, ja tulee olo, että haluaisin mennä vähän järjestelemään sen tavaroita.. :o)

Lapsuusajan päiväkirjoissani, joita kirjoitin 8-11-vuotiaana, eli 2.-5. luokalla, en paljon tunteistani kertonut, lähinnä siitä, mitä tein. 9-vuotiaana oli mielestäni ilmeisesti hauskaa, kun äiti oli kännissä ja teki tai sanoi jotain hassua. Ainakin kirjoituksista saa sen kuvan, että äitini joku toilailu oli päivän hauskin juttu. Kerroin päiväkirjoissani paljon siitä, mihin kellonaikaan olin kenenkin kaverin kanssa mitäkin leikkejä leikkinyt. Toisaalta jälleen se neuroottinen täsmällisyys ihmetyttää. Kirjoitin esimerkiksi:"Varttia vaille 12 aloin leikkiä parpeilla [hih]. Lopetin 20 yli 1. Söin. Aloin leikkiä poneilla varttia vaille 2. Lopetin 10 yli 3." Mutta toisaalta, voihan olla, että olin vain käsittänyt päiväkirjaan kirjoittamisen olevan sitä, että kuuluu merkitä myös kellonajat, milloin mitäkin on tehnyt.

Terapiassa terapeutti on monesti kysynyt jostain käsitellystä asiasta, että miten se oli lapsuudessa. Useinkaan en ole voinut vastata, koska en ole muistanut. Välillä on aika rasittavaa muistella menneisyyttä, kun ei ole sellaista tapahtumamuistia, että muistaisi, mitä oikeasti on tapahtunut. Tai ei oikein muista sitäkään, mitä on ajatellut tai tuntenut. Tulee vaan esimerkiksi sellaisia primitiivisiä tunnereaktioita, että on yksinäinen ja itkettää. Terapeutti kannustaa luottamaan itkuun. Että se kertoo jotain merkittävää, että mua alkaa itkettämään, kun ajattelen itseäni pienenä lapsena. En sitten tiedä. Ehkä olen ollut jo lapsena yksinäinen ja masentunut. Ehkä en.

Tuntuu vieraalta ajatella sitä pikkuminää, kun en vaan muista itseäni pienenä. Tuntuu, että en se oo minä. Esim. kun kattoo vanhoja valokuvia, tuntuu se kuvissa oleva tyttö vieraalta, en se ole minä, kun en muista itseäni.. Terapeutti ajattelee mm., että ois hyvä muistella ja käsitellä mahdollisimman paljon mennyttä, että voisin kokea mun menneisyyden oikeasti mun menneisyydeksi.

Sellainen tunne, että lapsena olen kyllä tykännyt isästä, välittänyt siitä, se on ollut mulle tärkeä. Ja että sekin on välittänyt musta. Mutta miten se sitten muuttui? Pikkuhiljaa kai jossain 8-14 vuoden välillä, luultavasti joskus 12-vuotiaan aikoihin. Tää on taas tällaista arvailua, kun en kunnolla muista. Jotenkin etäännyttiin ja sitten tuli kaikenlaisia ikäviä tunteita. Isän käskytys vitutti ja pelotti. Isä ei sietänyt sitä, että itkin "turhasta", joten opin jo varhain itkemään piilossa muiden huomaamatta.

Pohdin valokuvista sitä, että kuinka paljon äiti on juonut alkoholia, kun olin lapsi. Ja kuinka pieni lapsi. Muistan kahdesta kuvasta jostain 7/8 ja 11-vuotiaana, että kuvaushetkellä on tuntunut pahalta, että äiti on ollut humalassa. Jostain 12-vuotiaasta on sitten jo muitakin kuin kuvamuistoja, että äidin ryyppäys tuntui todella pahalta.

Minusta ja blogista

Moi kaikki!

Olen 25-vuotias mielenterveysongelmista kärsivä nainen. Lähinnä mua vaivaa pitkäaikainen lievähkö masennus, joka tällä hetkellä oireilee uupumuksena ja suurena suruna.

Masentunut olen ollut ties kuinka kauan, lievästi jo murrosiästä, ehkä jopa lapsesta. Oireet oli kuitenkin nuorempana lieviä. Muutama vuosi sitten yliopistossa opiskelu alkoi aiheuttaa stressiä ja uupumusta. Tuska paheni, ja aloin olla selvästi masentunut. Reilu kaksi vuotta sitten hakeuduin vihdoin YTHS:lle hoitoon.

Sain diagnoosit F34.1 pitkäaikainen masennus eli dystymia ja F41.1 yleistynyt ahdistuneisuushäiriö eli GAD. Söin vuoden Cipralexia 20mg/päivä. Sain onneksi kelan harkinnanvaraisen kuntoutustuen psykoterapiaan. Nyt olen käynyt psykodynaamisessa psykoterapiassa kaks kertaa viikossa puolentoista vuoden ajan.

Mitä muuta mä sitten oon kuin masentunut? Mitä muuta mun elämään kuuluu kuin terapia?
Käyn osa-aikatöissä. Mulla on ihana mies. "Harrastan" nukkumista, netissä oloa, lehtien lukemista, TV:n katselua, käsityöjuttuja, valokuvausta. Mutta tällä hetkellä mun elämäni ja ajatukseni pyörii aikalailla terapian ympärillä.

Terapia on mun pelastus, en osaa ajatellakaan miten asiat ois jos en ois päässyt terapiaan ja saanut sopivaa terapeuttia. Jäljellä on ainakin puoli vuotta, todennäköisesti puolitoista. Eli olen nyt ehkä terapian puolivälissä. Viime viikolla puhuinkin terapiassa siitä, että olen miettinyt, pitäisikö nyt olla tervehtymisen puolessa välissä. Mutta eihän se niin mene. Edistys tapahtuu pikkuhiljaa, mutta kuitenkin jotenkin sykähdyksittäin. Pitäisi vain pystyä olemaan murehtimatta liikaa tulevaa. Elämä tuntuu vaan menevän hirveän nopeasti ohi, mä en jaksa ja ehdi pysyä mukana.

Ajattelin tässä blogissa käydä läpi menneisyyttäni ja kirjoitella terapiastani, joka sekin on suurelta osin tutkimusretkeä menneisyyteen.
Tästä tää surun sumussa rämpiminen sitten alkaa... Tervetuloa lukemaan selviytymisestäni.