Vuoden viimeinen postaus

Tuleva jouluvierailu sukulaisten tykönä jännittää ja hermostuttaa. Muttei ahdista sentään. Olo on viime aikoina ollut hyvin surumielinen. Vihainen ja väsynyt. Suru, suru, suru, miksei se koskaan lopu? Ehkä en osaa surra sitä kunnolla, ehkä en kykene vieläkään selviytymään surusta.

Siedettävää joulua kaikille lukijoille ja parempaa uutta vuotta!
Palailen tammikuussa.

Yksivuotissynttärit, muutos ja muuttumattomuus

Tajusin juuri, että aloitin tän blogin vuosi sitten. Mitäs tässä vuoden aikana sitten mun elämässäni on tapahtunut? Juuri mikään ei ole muuttunut. Ja tavallaan on muuttunut hirveän paljon. Ulkoisissa asioissa ei siis juurikaan ole tapahtunut muutosta; asun samassa asunnossa saman miehen kanssa, harrastan samoja asioita, käyn samassa paikassa osa-aikatöissä, käyn samassa paikassa samalla terapeutilla edelleen kaksi kertaa viikossa. Mutta toisaalta taas mun ajatuksissa ja tunteissa on tapahtunut vaikka mitä muutoksia. Olen oivaltanut itsestäni paljon kaikkea uutta. Toisinaan tuntuu, että tässä samassa surun sumussa rämpimistä on luvassa koko loppuelämä, toisinaan taas tuntuu, että tutustumalla kunnolla itseeni voinkin oppia tekemään elämästäni onnellista.

Tänään kommentoin Lempin blogikirjoitusta tutusta ja turvallisesta, jossa luki mm;
"Minusta tuntuu, että tarvitsen elämän, joka on ulkoisilta puitteiltaan mahdollisimman tuttu, jotta uskallan rauhassa työstää päänsisäisiä asioita."

Halusin kopioida kirjoitukseni nyt tännekin:

”Niin totta. Kun päässä on kauhea kaaos ja häslinki ja muutosta, toivoisi, että muu maailma olisi tuttua. Ajoittain jopa toivoisi, että maailma muuttuisi sellaiseksi, ettei mikään enää muuttuisi.
Olen juuri viime aikoina puhunut paljon terapiassani tästä uuden (myös neutraalin tai jopa positiivisen muutoksen) pelosta, turvallisten rutiinien kaipuusta, ankarasta muutosvastarinnasta, ehdottomasta tuttuuden halusta, epäonnistumisten välttämisestä kaiken tekemisen välttämisellä jne..

Kaikki alkoi viime viikon maanantaista, josta kirjoitin blogiini:
"suurimman osan ajasta käytin siihen, kun itkin sitä, että olin lähtenyt kaupungille ennen terapiaa ajatuksena tehdä mm. käsityö- ja ruokaostoksia, ja sitten unohdinkin lompakon kotiin. Tuli ihan hirveän vihainen, surullinen, avuton ja tyhmä olo, ja sitä sitten puitiin, miksi reagoin noin vahvasti, vaikka kyseessä nyt kuitenkin oli aika mitätön unohdus. Huoh, suunnitelmien muutokset, uudet yllättävät tilanteet, rutiinien epäonnistumiset jne. ei edelleenkään sovi tällä neurootikolle."

Pelkään epäonnistumisia ja pettymyksiä niin paljon, että yritän välttää kaikkia tilanteita, joissa voisi pettyä. Mutta kun elämästä ei saa millään sellaista, etteikö siinä tulisi koko ajan pettymyksiä pettymysten jälkeen. Elämää ei voi hallita! Elämään kuuluu vastoinkäymiset. Jollei epäonnistu missään isoissa asioissa, epäonnistuu pienissä. Jos ei pettymyksiä tule merkittävistä asioista, niitä tulee lompakon unohtamisista. Pettymyksiltä ei voi välttyä. Pitäisi jotenkin pystyä suhtautumaan pettymyksiin toisin, eikä tuhlata energiaa turhaan pettymysten välttämiseen. Helppo sanoa, vaikea oppia noudattamaan.

Mulla suurina syinä pettymysten välttämiseen on siis juuri ne musertavat tunteet, jotka pettymyksestä seuraa. Turvattomuuden tunteet, avuttomuuden tunteet, yksinäinen ja neuvoton olo, epätietoisuus. Uudessa yllättävässä tilanteessa pitäisi osata tehdä yhtäkkiä päätöksiä, ja iskee paniikki. Ahdistaa, kun suunnitelmat epäonnistuu, ja joutuu luomaan uusia suunnitelmia, päättämään, mitä nyt uudessa pelottavassa tilanteessa tekee. Hätääntyy, vihastuu, tuntee itsensä tyhmäksi. Uudet pettymykset tuo aina mieleen ne vanhat pettymykset. Tulee olo, että joko taas, tämäkin epäonnistuu, miksei mikään koskaan onnistu.. Tuntuu, että on joutunut elämässään pettymään jo aivan liian monta kertaa, ei enää kestä uusia pettymyksiä. On kuin jokin esine, joka on saanut liikaa kolhuja. Pelkää, että uusi kolhu voi rikkoa.

Miksi sitten tunteet musertaa niin kamalasti? Koska vaadin itseltäni liikaa. Vaadin, etten olisi saanut epäonnistua. Vaadin, että kun joudun uuteen tilanteeseen, mun pitäisi osata tehdä täydellinen ratkaisu. En osaa ajatella, että mulla on oikeus olla epätäydellinen. Mulla on oikeus epäonnistua. Mun ei tarvi osata.”

Isänpäivä ja joulu ja muuta paskaa

Tänäkään isänpäivänä mun isäni ei tule saamaan multa onnitteluja. Olen jo aiemmin kertonut joitain ajatuksiani isänpäivistä:

"Isänpäivät on aika rasittavia päiviä, kun oma isä ei ole sellainen, että sitä tekisi mitenkään mieli juhlia ja onnitella. En halua juhlia isäni isyyttä, koska se on paska isä. Mun pitäis onnitella (kiittää??) isää siitä, että se on (ollut?) (hyvä?) isä. Ei innosta onnitella/kiittää isää siitä, mistä ei oo kiitettävää. Ei isä oo hyvä isä. En mä halua valehdella. Jotenkin tuntuis se onnittelu tekopirteältä paskalta.

Olen surullinen siitä, että mun isästä ja meen suhteesta ois voinut tulla jotain ihan muuta, paljon parempaa. Olen surullinen, että isäni on paska ääliö ja mä pelkään sen kohtaamista. Olen surullinen, koska mielikuva hyvästä isästä ja hyvästä suhteesta on niin kaukana todellisuudesta. Terapeutti kysyi joskus, millainen haluaisin, että isäni olisi (ollut). Ainakin olisin halunnut, että isä olisi ollut rauhallisempi, kiireettömämpi, ei vihainen, ei huutava, neuvotteleva eikä määräävä. Jotenkin sellainen, jolle olisi voinut näyttää tunteensa pelkäämättä sen reaktiota niihin tunteisiin. Jotenkin läheisempi. Äitiä rakastava eikä pettävä. Sellainen, joka yrittäisi ymmärtää muita ihmisiä, eikä vain lytätä muiden haluja tai tunteita tai ajatuksia vääriksi tai huonoiksi.

Mulla on vuoden 2005 isänpäivästä huono muisto, kun mulle tuli pientä kinaa lähinnä äitini ja siskoni kanssa ja aloin itkeä ja sitten isä suuttui ja turhautui mun itkemiselle. Noin on ollut aina ennenkin, että isän nähden ei ole saanut itkeä, vaan sitä itkuaan on pitänyt hävetä ja piilotella. Isä ei jälleen kerran ymmärtänyt, miksi itkin ”turhaan”, miksi en vain lopettanut itkemistäni, miksi en voinut ajaa autoa, kun itkin jne..

Isän nähden ei ole voinut itkeä, koska pelkäs, että se suuttuu. Opin pelkäämään omia tunnereaktioitani isän läsnäollessa. Opin välttämään kohtaamista isän kanssa sekä ihan fyysisesti, että tunnetasolla. En uskalla kohdata avoimesti isääni, koska pelkään tunteitani ja niiden näyttämistä: vihaa, inhoa, pettymystä, pelkoa, raivoa, surua, kaipausta, rakkautta. Pelkään itkemistä ja sitä, että isä ärsyyntyy itkemisestä. Pelkään tuota itkemiseni häpeämistä, koska kokisin itseni jotenkin hyljeksityksi, kelpaamattomaksi, ei-hyväksytyksi.

Pienenä siis kun itkin jostain pettymyksestä, harmituksesta, säikähdyksestä tai jostain, isäni tuli aina vihaiseksi, miksi itken. Sen mielestä en ois saanut itkeä minkään "mitättömän" asian takia, tai ainakin itku olisi pitänyt lopettaa nopeasti, eikä jatkaa kauan. Opin häpeämään itkemistä isän nähden, ja itkinkin paljon salaa. Jälkeenpäin ajatellen käsittämätöntä, miksei isäni ole tajunnut lohduttaa mua vaan on syyllistänyt itkemisestä. Iän käytös mua kohtaan ei ollut mun vika, mussa ei ollut lapsena mitään vikaa. Mä vaan olin surullinen ja tarvitsin lohdutusta, eikä siinä ollut mitään ihmeellistä, ihmeellistä sen sijaan oli se, ettei isäni sietänyt mun tarvitsevuutta."


Isänpäivästä kun nyt juhlimatta selviää, niin tuleekin jo pian joulu. Vierailu taas pitkästä aikaa vanhempieni luona, joka tietenkin pikkasen jännittää ja mietityttää.

Mä jotenkin tykkään hirveesti joulukoristeista ja jollain tavalla joulun tunnelmasta, kanelin hajusta, suklaakonvehdeista jne., mutta sitten kuitenkin aina jouluna petyn siihen, ettei mulla olekaan hyvä ja lämmin olla. Lapsuuden jouluista ei ole jäänyt mitään varsinaisia traumoja, mutta yksinäisyys ja surullisuus kuului mun jouluihin. Nuorena olin usein jouluaattoiltana yksin hereillä, kun vanhemmat oli mennyt aikaisin nukkumaan jo ja olin hirveän surullinen ja itkin parinakin jouluyönä. Vaikkei mulla ole mitään kauhumuistoja siitä, että äiti olisi ollut jouluaattona kännissä, niin joululomat on pitkiä ja kyllä niihin aina äidin humala useanakin päivänä kuului.

Paras joulu, mikä mulla on ollut, oli sellainen, että miehen kanssa oltiin koko päivä kahdestaan kotona, syötiin pakastepitsaa ja kaikkia makeita herkkuja, tehtiin palapeliä, avattiin lahjat, juteltiin.

En vielä ole päättänyt, miten tänä vuonna tehdään, mennäänkö ihan jouluksi sukulaisten luo vai ennen tai jälkeen joulun. Joululahjoja on kiva saada, mutta niitä on vaikea keksiä muille. Oonkin kyllä karsinut joululahjojen antamiset minimiin, enkä joulukorttejakaan lähetä kuin muutaman.

Ps. Olen edelleen stressaantunut työmäärän aiheuttamasta vapaa-ajan riittämättömyydestä, mutta olen entistäkin vakuuttuneempi, että kyllä se nyt pian helpottaa, otin nimittäin pikkasen omakustanteista stressilomaa, jotta ei olis pelkkää toivoa siitä, että pian helpottaa, vaan että oikeasti tuntuisi hyvältä.

Lusikka homosoppaan

Haluan tunkea oman pienen teelusikkani tähän homosoppaan. Viimeaikaiset kirkko- ja homokeskustelut on saanut mut taas hyvin ärsyyntyneeksi ja surulliseksi. Huoh, kaikenlaisten ihmisten kanssa tässä nyt sitten yritetään tulla toimeen.

Olen sitä mieltä, että yhteiskunnassa tulisi hyväksyä laki sukupuolineutraalista avioliitosta, mutta ehkä kirkko saisi ihan itse päättää, ollako syrjivä vai ei. Eli vihkiäkö jatkossa kaikkia vai vain heteroita. Toisaalta taas kun Suomessa kirkko ei edelleenkään ole irti valtiosta, olisi kuitenkin hyvä, jos myös kirkko olisi tasa-arvoinen. Päivi Räsäsen lausuntoja en pidä harmillisina siksi, että Päivi on uskovainen, vaan siksi, että Päivi on lääkäri ja kansanedustaja. Ihminen, joka on mukana päättämässä Suomen laeista ja jolla tietääkseni on edelleen lääkärin oikeudet, levittää vakavissaan tuomitsevia ja ahdistavia käsityksiään siitä, että sen lisäksi, että homoseksuaalisuus on syntiä ja siis moraalisesti väärin, epäeettistä, homoseksuaalisuus on myös psyykkisen kehityksen häiriö. (Homoseksuaalisuus lakkasi muuten olemasta sairaus Suomessa vuonna 1981.)

Homoista ja kirkosta oon kirjoittanut aiemminkin, otsikolla Erilaiset sukulaiset. Sukulaiset ei siis oo niitä homoja, vaan niitä konservatiivisia juntteja. Teki mieli kaivaa vanhat tekstini esiin. Kirjoitin mm.:

"Sukulaisten luona olo on tuntunut kuin omalta maailmaltaan. Olen tuntenut itseni erilaiseksi, ulkopuoliseksi, oudoksi. On tuntunut, kuin eläisin sukulaisteni kanssa eri todellisuuksissa. Ne on niin hemmetin vieraan oloisia. Tähän liittyy osittain sellainen ulkopuolisuuden tunne ihan koko yhteiskunnasta, kun keskiluokkainen oikeistolainen konservatiivinen uskonnollinen ilmapiiri tuntuu niin painostavalta ja vieraalta. Sukulaiseni on junttimaalaisia, rikkaita oikeistolaisia. Tai no keskituloisia, mut mun mielestä jo keskituloiset on rikkaita. Vihaan sitä homogeenistä elämää, missä normien ulkopuolinen on epäilyttävää, outoa, väheksyttävää tai paheksuttavaa. Ei niitten kanssa voi puhua oikein mistään; politiikasta ja uskonnosta ne on ihan eri mieltä, ne ei tunnu tajuavan lainkaan, et mua ei kiinnosta esim. lapset. Tuntuu jotenkin vialliselta, kun odotetaan, että mä olisin sellainen kuin muutkin. Lapsia pitäisi tehdä, töissä pitäisi jaksaa, kaikkea muutakin pitäisi jaksaa ja kaikesta pitäisi tykätä. Ihmetellään, kun en halua matkustella, odotetaan, että mua kiinnostais sisustus tai puutarhanhoito. Oletetaan, että haluaisin omakotitaloon asumaan, ihmetellään, ettei meillä mieheni kanssa ole autoa eikä aikomustakaan hankkia sellaista. Pienituloisen arkea ei ymmärretä. Ajatellaan, että työttömät on vaan laiskoja. Puhutaan, että "täälläkin asuu nykyään neekereitä". Siis 2010-luvulla! (tai oikeastaan toi tapahtui "jo" vuonna 2008) Aivan eri maailmat! Välillä tulee epätodellinen olo.

Olen siis itse vasemmistovihreä ja ateisti ja usein sukulaisteni seurassa tulee sellainen olo, että joutuu puolustelemaan omaa maailmaansa niiden (mun mielestä väärää) ajattelutapaa kohtaan. Ja salailemaan. Mulla ei onneksi ole omakohtaisia kokemuksia uskonnollisesta ahdasmielisyydestä, mutta suvussani uskonnollisuus on itsestäänselvyys. Kun kerroin äidilleni, että olen eronnut kirkosta, äitini huolena oli, ettei mummulle saa kertoa. Olen tosin itsekin sitä mieltä, että on parempi jos mummuni ei tiedä, koska kiihkouskovaisuudestaan huolimatta mummuni on mulle jossain määrin rakas, enkä halua, että se joutuu pelkäämään, että mä joudun helvettiin... Haluan suojella ihmistä, jonka ajatusmaailmaa en kuitenkaan hyväksy, heh. Mutta siis äidilleni olisi ollut tärkeää, että sen tytär menee naimisiin kirkossa jne. Tuntui, että äiti ei hyväksynyt mun kirkosta eroamistani. Siis mua. En eronnut kirkosta, koska en hyväksy kirkon konservatiivisuutta, vaan siitä yksinkertaisesta syystä, että en usko Jumalaan. Tuntuisi oudolta kuulua johonkin ryhmään, jonka perusprinsiippeihin ei usko. Surullista, ettei äitini ymmärtänyt sitä, että jos menen naimisiin, se on juhla, jossa juhlitaan mun ja mieheni rakkautta ja sitä, että me halutaan elää koko loppuelämämme yhdessä, eikä siihen todellakaan sovi mitkään höpinät raamatusta ja Jumalasta ja rukoileminen, koska meistä kumpikaan ei usko minkäänlaiseen jumalaan. Tuntuisi valheelliselta lausua sen tahdon, jos se samalla olisi vastaus kysymykseen, uskotko jumalaan. (Kysymyshän menee muistaakseni jotenkin muotoa; Kaikkitietävän Jumalan kasvojen edessä ja tämän seurakunnan läsnäollessa, tahdotko sinä surusumu ottaa.. jne.) Ei tuntuisi kovin uskottavalta se tahtominen."

"Terapiassa puhuttiin mm. siitä, kuinka tunnen että se sukulaisteni maailma on todella erilainen kuin omani. Sukulaisten (mm. isän) rasistisuus, oikeistolaisuus, konservatiivisuus, suvaitsemattomuus ja erilaisuuden sietämättömyys raivostuttaa. Puhuttiin paljon siitä, että haluan olla suvaitsevainen, mutta en suvaitse mm. monien uskovaisten suvaitsemattomuutta. Koen, ettei suvaitsemattomuutta tulekaan suvaita, koska se ei olisi aitoa suvaitsevaisuutta, vaan suvaitsemattomuuden hyväksymistä. Uskova, joka ei hyväksy homoja, on kuin koulukiusaaja. Ei silloin koulukiusaamista kuulu katsoa sivusta ja hyväksyä syrjintää, vaan tuomita koulukiusaus ja suvaitsemattomuus. Ja kun joku sanoo, että joo, kyllä Jumala hyväksyy homot, synnit saa anteeksi, niin raivostuttaa, miten homoseksuaalisuutta pidetään edelleen jonakin vikana! Että homous on syntiä, eli moraalisesti väärin ja pahaa? Argh!

Terapiakerran teemaksi muodostuikin erilaisuus. Toisaalta koen, että tietynkaltaista erilaisuutta ei tarvitse eikä saa hyväksyä. Toisaalta mun pitäisi erottaa esimerkiksi uskovista ihmisistä ne inhimilliset järkevät ihmiset, joita mun kuuluisi sietää, ja ne suvaitsemattomat kirjaimellisesti raamatun tarinoihin uskovat, joita mulla on oikeus paheksua. En saisi niputtaa kaikkia uskovaisia heti tuohon huonompaan ihmisryhmään, vaan tutustua ensin ihmisen ajatuksiin, ja sitten vasta päätellä, onko se tyhmä vai ei. Niin ja toisaalta koen samaistuvani niihin erilaisiin ihmisiin, joita kaikki ei ymmärrä. Oonkin sukulaisteni edessä puolustanut sukupuolivähemmistöjen oikeuksia, vaikka itse olen hetero. Tai ehkä juuri siksi olen uskaltanut, kun asia ei ole ollut liian henkilökohtainen.

Terapiassa kerroin esimerkkejä siitä, miten isäni puhui lauantaina rasistisesti ja miten sukulaiseni nauroivat homovitseille sunnuntaina. Jotenkin koin, että näiden esimerkkien takia vihani ja vieraantuneisuuteni joitakin ihmisiä kohtaan tuli osoitetuksi oikeutetuksi. Että en vain kuvittele, että tuo ympäristö on erilainen, vaan se todella on. Että terapeutti ymmärtää, että sukulaiseni ovat juntteja, en vain kuvittele."

"En hyväksy tietyillä tavoilla erilaisia ihmisiä, mutta silti pelkään sitä, että ne ei hyväksy mua. En haluaisi kenenkään pitävän mua tyhmänä, haluaisin, että kaikki tykkäis musta. Vaikka kyllä ymmärrän, että kaikki ei voi musta tykätä, ja että mäkään en tykkää kaikista. Ehkä mä pelkään sitä, että väärät ihmiset vihaa mua. Että ne ihmiset, jotka olisi mulle tärkeitä, ei pidäkään musta. Äh, en tiedä. Tuntuu vaan pahalta, jos tietää, että joku ei tykkää musta. Pelottaa puhua eri tavalla ajattelevien kanssa, ehkä koska pelkään, että ne suuttuu mulle tai pitää mua tyhmänä tai jotain. Haluaisin vain välttää eritavalla ajattelevia, koska en osaa olla luontevasti niiden seurassa. Ja ongelmia syntyy sitten siitä, kun niitä ei voikaan välttää, vaan niiden seurassa olonsa kokee hermostuneeksi ja jotenkin erilaiseksi, sellaiseksi vääränlaiseksi, jolloin pitää puolustella itseään muita vastaan. Haluaisin, että mut hyväksyttäis tällaisena kuin olen."

Näin tällä viikolla joku yö unta, jossa olin keskustellut äitini kanssa homoista ja sanoin äitille, että musta tuntuu todella pahalta, että sä et hyväksy homojen erilaisuutta, koska tuntuu, että samalla sä et hyväksy mun erilaisuutta. Aamulla herättyäni mietin taas, että voi jestas, miten sitä voikin unessa tajuta jotain, mitä ei ole hereillä aiemmin tajunnut! Noinhan se taitaa olla. Otan nää homolesbobitrans- asiat todella henkilökohtaisesti ehkä siksi, että tunnen oloni myös jotenkin hyljityksi, siksi, ettei mun erilaisuutta hyväksytä. Tuon unen näkemisen jälkeen tuota ylläolevaa vanhempaa kirjoitusta on helppo lukea tästä uudesta näkökulmasta. Siinähän näkyy aivan selvästi, miten homoseksuaalisuus, uskovaisten tuomitsevuus ja mun oma erilaisuuden kokemus suhteessa sukulaisiin liittyy tiiviisti yhteen.

Lopuksi monimerkityksinen, myös tähän aiheeseen ja muhun liittyvä biisi:

Jarkko Martikainen: Toivo

Toivoa usein täällä pohjalla tarvitaan.

Olin rehellinen

Äiti soitti eilen illalla. Se oli humalassa. Se ei ole soittanut mulle humalassa enää muutamaan vuoteen, joten olin hieman hämilläni. Soitti siis ihan muuten vaan, kun ei olla vähään aikaan juteltu. Tunsin oloni epämukavaksi, ja ajattelin, etten halua nyt kuunnella äitiä. Sitten tein jotain merkittävää; Sanoin äitille, että öö hei tota mä en halua nyt puhua sun kanssa, kun sä oot humalassa, et jos sä soittaisit huomenna. Äiti vastasi (varmaan humalansa vuoksi hämillään tai häpeissään tai jotain kovasti pokkaansa ylläpitäen), jotain että selvä/joo, sitten sanottiin moit. Puhelu kesti 32 sekuntia. Tänään oon sitten odotellut, että äiti soittaa. Ja ellei soita tänään, mä soitan sille huomenna.

Olen ylpeä itsestäni. Olin avoin, ja asetin rajan. Suojelin itseäni. En jatkanut puhelua ja siten kokenut ahdistusta äidin humalatilasta, enkä keksinyt mitään tekosyytä puhelun lopettamiseen, että on kiire tai jotain. Olin rehellinen. Ja rohkea.


Tää viikko on ollut kiireestä puheenollen eka viikko yli kahteen kuukauteen, kun mulla ei ole ollut lähes koko ajan kiire. Olen nimittäin vähentänyt työssä oloa edelleen, se 4pv/vko ei ollut tarpeeksi vähän, vaan olin edelleen todella uupunut ja stressaantunut. Tällä viikolla olin ekaa kertaa vain kolmena päivänä töissä, ja heti tuntuu olo hiukan paremmalta. Tosin tällä viikolla on ollut terapiataukokin, että tää viikko on ollut tosiaan puoliksi lomaa, kun ei ole ollut paljoa muita menoja ja velvotteita kuin työ. Terapeuttia on ikävä, vaikka tauko on vaan 1,5 viikkoa.

Aion nyt jatkaa 3pv/vko töitä, ja välillä olla 4pv/vko, jos olo vaan tuntuu siedettävältä. (Meinasin ensin kirjoittaa hyvältä, mutta se olisi liikaa toivottu, hyvältä kun tuntuu kuitenkin niin harvoin. Mutta onneksi sentään joskus!) Olen toiveikas ja luottavainen siitä, että nyt alan taas voida paremmin, kun työ ei vie kaikkea aikaa ja kaikkia voimia. En siis aio edelleenkään uudelleenaloittaa lääkitystä, koska mua ei hirveesti nyt ahdista, vaan lähinnä uuvuttaa. Ja jos työnteon vähentäminen auttaa voinnin paranemiseen, niin miksi söisin lääkkeitä siihen? Vastustan sitä ajatusta, että lääkitsisin itseäni, jotta jaksaisin töissä. Haluan lääkitä itseäni vain, jotta voisin psyykkisesti paremmin. Jos siis mua ahdistaisi ja masentaisi kovin, eikä työnteon vähentäminen auttaisi, niin hyvin todennäköisesti alottaisin taas lääkkeet. Mutta kovin helposti, tavallaan turhaan, en halua lääkitä itseäni.

Isästä ja äidistä

Lupasin tuossa aiemmin kirjoittaa jossain vaiheessa lisää isästäni, koska silloin käsittelin terapiassa paljon tunteitani isään. Osan terapiassa esiin nousseista ajatuksista olen jo unohtanut, ja tällä hetkellä terapiassa on kuitenkin menossa mun suhde äitiin, joten päätin tehdä tällaisen yhteispostauksen.

Aiemmin olen kirjoittanut äidistäni ja isästäni mm. otsikoilla Kirje, Isä ja Äiti.

Oikeastaan noissa kirjoituksissa 'Kirje' ja 'Isä' olen hyvin kattavasti puhunut tunteistani isääni, ne luettuani tulee olo, ettei ehkä mitään lisättävää olekaan, kaikki on jo sanottu. Jotain pientä kuitenkin tulee mieleen. Anteeksiannosta. Olen ajatellut, etten voi enkä halua antaa isälleni koskaan anteeksi niitä asioita, mitä se on tehnyt. Sitä, miten isä on loukannut ja haavoittanut mua. Mutta nyttemmin olen alkanut ajatella, että olisi mulle itselleni helpompaa, jos voisin antaa anteeksi. Mutta en tiedä pystynkö.

Isäni ei ole pyytänyt multa koskaan anteeksi, vaikka tietää kyllä loukanneensa mua tietyillä asioilla. Kaikkia loukkaavia asioita se ei todennäköisesti tajuakaan. Mutta siis ikävistä asioista on aina vaiettu. En tiedä pystynkö ottamaan asioita puheeksi isän kanssa tai pystynkö antamaan sille anteeksi (niin kun sitä anteeksipyyntöäkään ei ole kuulunut..), mutta enää en ole niin vihainen ja ehdoton kuin aiemmin, jolloin tosiaan ajattelin, etten voi antaa isälle anteeksi koskaan, varsinkaan, jos isä ei pyydä anteeksi.

Toivoisin, että isä ottaisi joskus asiat puheeksi ja pyytäisi anteeksi että on loukannut mua ja kertoisi rakastavansa mua. Pelottava ihana haave. Oikeastaan luulen, että jos isä todella katuisi ja pyytäisi multa anteeksi, olisin kyllä nyt täysin valmis siihen. Mutta en uskalla itse ottaa asioita puheeksi ja kysyä isältä rakastaako se mua jne.

Tuntuu oudolta ja pelottavaltakin tiedostaa pohjimmiltaan kaivanneensa isän rakkautta niinä lukuisina vihavuosinakin, jolloin en kyennyt tuntemaan muita tunteita isää kohtaan kuin vihaa. Siellä syvällä kätkettynä ne rakkauden ja kaipuun tunteet on kuitenkin ollut. Rakastan isääni ja tarvitsen sitä, että isä rakastaisi mua.

Koska hankala suhteeni isään on ollut niin ilmeistä, on terapiassa tullut käsiteltyä paljonkin isääni. Äitisuhde taas on jäänyt vähemmälle. Tosin tällä hetkellä tunteeni äitiin on terapian pääaiheena.

Päällimmäisenä tunteena nyt ikävä äitiä, kaipuu äitin lähelle. Tarve kokea että äiti rakastaisi mua. Suru siitä, etten saa äidiltä sitä, mitä kaipaisin; rakkautta ja välittämistä.

Tuntuu, että äiti usein sivuuttaa mun sanomiset, ja siirtyy toiseen asiaan. Ensireaktiona on ollut se, että äitiä ei kiinnosta, että äiti on välinpitämätön. Tuntuu, ettei äiti ymmärrä mua. Mutta tällä viikolla ajattelin, että mitä jos syynä onkin osaamattomuus, se, ettei äiti osaa sanoa mitään. Että kyse ei olisikaan siitä, että äiti ei välitä musta tai että se ei ymmärrä mua, vaan että se ei osaa ilmaista ajatuksiaan.

Tuosta välinpitämättömyydesta ja ymmärtämättömyydestä on tullut turvaton olo. Avuton ja hylätty olo. Pelottavaa, ettei oma äiti ymmärrä, välitä, rakasta. Mutta ehkä niin ei olekaan. Ehkä äiti ei vaan osaa ilmaista tunteitaan.

Koin ja koen sääliä äitiä kohtaan, koska isä on kohdellut sitä huonosti. Olen nyt tajunnut, että ehkä tuo sääli on estänyt mua vihaamasta äitiä? Olen kyllä ollut pettynyt äitiin, mm. siitä, että miksi äiti antoi isän kohdella itseään ja mua huonosti, miksei se puolustautunut ja puolustanut mua. Mutta ehkä suora viha ja kiukuttelu äidille on estynyt, koska isä on tavallaan tullut sotkemaan mun ja äidin välejä.

Irrallisia juttuja minusta

Sain Madeleinelta tuollaisen ”beautiful blogger” -tunnustuksen, johon liittyy se, että kertoo itsestään 7 asiaa. En oikein tiedä, pitäisikö asioiden olla joitakin salaisuuksia tai tunnustuksia, mutta kerronpa nyt vaan jotain. Siispä:

1. Olen todella osaamaton tietoteknisesti. Vietän kyllä paljon aikaa tietokoneella, mutta atk-taitoni on lähes olemattomat. Kaikki pikkujututkin on hakusessa. Mieheni on jonkinverran opettanut mulle tietokonejuttuja, mutta uskomattoman tietämätön olen silti. Tätä blogia esim. olen joutunut tahkomaan aika paljon, kun en tajua, miten mikäkin toimii. En esimerkiksi tiennyt, miten taikoa jokin sana sellaiseksi, että se on linkki jonnekin toiselle nettisivulle jne. Tuo linkitys taisi kuitenkin onnistua. Ja kuvan liittäminen tähän tekstiin oli mulle ihan uusi outo juttu. Mutta tais onnistua. En siis ole tyhmä, olen vaan osaamaton. Mites sitä osais jotain, jos ei ole koskaan aiemmin opetellut.

2. Olen todella hyvä miinaharavassa. Koska olen tosiaan ollut huono tietokonetaidoissa, en ole juurikaan pelannut mitään kunnon tietokonepelejä (en edes pleikkarilla tai vanhoja konsolipelejä tai mitään). Siispä olen käyttänyt varmaankin satoja tunteja (no, ainakin 200..) miinaharavan pelaamiseen, ja olen kehittynyt siinä taitavaksi.

3. En ole koskaan saanut hyvää oloa liikunnasta. En ole koskaan harrastamalla harrastanut mitään liikuntaa. Koulun liikuntatuntien lisäksi olen kuitenkin paljon kävellyt ja pyöräillyt, jonkinverran hölkkälekkeillyt, uinut, lasketellut ja luistellut. Uintia ja luistelua vihaan, enkä muistakaan touhuista siis nauti. Vituttaa kun kuulen lauseita 'et vain ole löytänyt omaa lajiasi' 'ei mikään ihme, että on masentunut, jos ei liiku' jne. Jos sattuisin olemaan ylipainoinen, syytettäisiin varmaan liikunnan puutetta, eikä sitä, että söisin liikaa/liian epäterveellistä ruokaa...

4. Olen kulttuurisesti ja populaarikulttuurisesti melko sivistymätön. En tajua musiikista kovinkaan paljon. En tiedä bändejä, en osaa erottaa eri musiikkityylejä. Vaikka pidän hyvin paljon elokuvien katselusta, en juuri koskaan muista näyttelijöiden nimiä tai sitä, missä elokuvassa joku näytteli. Puhumattakaan elokuvien ohjaajista... En tiedä urheilusta mitään. Vaikka tykkään lukea kirjoja, en ole juurikaan lukenut klassikkoja. Vaikka koulussa historian numerot oli useimmiten 9, on kyllä kovin suuria aukkoja jäänyt mun historiatietoisuuteeni. Muistan, että pähkinäsaaren rauha solmittiin vuonna 1323, jolloin raja meni viistosti kaakkoissuomen kohdilta Raahen kohdille, mutta en muista, miksi Suomen sisällissotaa käytiin vuonna 1918.

5. Mulla on melko paljon rahaa, vaikka monet tuttuni luulevat, että rahaa on suunnilleen saman verran kuin muillakin ikäisilläni/samassa tilanteessa olevilla. Olen säästäväinen ja pihi, jopa liiankin. Vaikka tuloni on kovin pienet, säästöön jää yllättävän paljon, koska menotkin on pienet. Tällä hetkellä mun menot on suuremmat kuin koskaan aiemmin, ja silti ne on suhteellisen pienet; vuokraan menee n.250€/kk, terapiaan n.250€/kk ja muuhun elämiseen n.250€/kk. Murehdin silti rahasta. Esimerkiksi kun en 3 kuukauteen saanut mistään rahaa (työttömänä, mutta en saanut työkkärin töppäilyjen takia korvausta), aiheutti se stressiä ja ahdistusta ja turvattomuuden tunnetta. Toki myös epäoikeudenmukaisuuden ja kohtuuttomuuden tunteilla oli vaikutusta siihen, että ahdisti ja tuli turvaton olo. Mulle säästöt edustaa nimenomaan turvallisuutta. Kai se on toisaalta yritystä kontrolloida omaa kontrolloimatonta, pelottavaa, epävarmaa elämää. Olisi pelottavaa ja ahdistavaa, jos tilillä ei olisi rahaa säästössä, ja pitäisi kaikki kolikot ja ostokset laskea tarkkaan. Vaikka lasken ja pihistelen ostoksissa kyllä, vaikkei olisi tarviskaan. Se on jonkinlainen pakkomielle yrittää ostaa mahdollisimman edullista. Esimerkiksi jos ruokakaupasta pitää ostaa muutama ostos, lasken aina välillä loppusentit tarkkaan, että tulokseksi tulisi x1, x2, x6 tai x7 senttiä, eikä x0, x3, x4, x5, x8 tai x9 senttiä, jotta pyöristys menisi alaspäin. Sairasta, tiedän. Mulla on muitakin vastaavia hassuja pakkomielteitä.

6. En ole koskaan lotonnut tai ostanut arpoja. En ole koskaan pitänyt vauvaa sylissäni (kaksivuotiasta kylläkin). En ole koskaan kokeillut huumeita (edes kannabista). En ole koskaan pessyt wc-pönttöä (Huom. en ole koskaan asunut aivan yksin...).

7. Olen antanut tämän blogin osoitteen kolmelle tosielämän (tosielämää tää nettikin toki on, mut siis sellaisille, jotka tunnen muuten(kin) kuin netissä) tutulleni, ja mietin myös ajoittain joillekin muillekin osoitteen antamista. Vaikka kirjoitankin harkiten yksityisyystiedoistani, en kuitenkaan kovasti pelkää, että mut tunnistetaan. Ehkä äiti ja isä on ainoat ihmiset, joiden todella haluan pysyvän tän blogin ulkopuolella. Muiden lukeminen ei kai kuitenkaan haittaisi. Ja äidin eksyminen tänne blogiini on erittäin epätodennäköistä, isän eksyminen mahdotonta.

Tunnustus pitäisi lähettää 7 muulle bloggaajalle, mutta en sitä tee, koska ne, joille sen antaisin, on joko jo saanut sen jostain muualta tai lopettanut bloggaamisen.

Uupumuksesta ja suojamuureista

Olen edelleen jaksamiseni äärirajoilla. Tehnyt kokoaikatyötä n.38h/vk. Tänään olisi kahdet mukavat bileet, mutta olen niin uupunut, etten jaksa lähteä kumpaankaan. Lienee siis todellakin aika vähentää töitä, joten ens viikolla aion pitää yhden vapaapäivän, vaikka ei sekään mitään lomailua tule olemaan, kun aion silloin käydä terapiassa ja ruokakaupassa ja tehdä kotitöitä. Mutta tuleepa edes hiukan kiireettömämpää, kun jää yksi työpäivä väliin. Työt jatkuu toistaiseksi, mutta voi loppua koska vaan. Aion siis nyt yrittää 4pv/vko työtahtia.

Viime viikolla koin ekan kerran negatiivisia tunteita terapeuttiani kohtaan. Tuntui, ettei se ymmärtänyt kuinka uupunut olen, vaan kuvitteli mun olevan jaksavaisempi. Tuli olo, etten tule ymmärretyksi ja että mua ei oteta todesta. Onneksi keskusteltiin kunnolla asiasta, ja monet epäselvyydet selvisi. Muistiin jäi kyllä mietityttämään se paha olo siitä, ettei mulle tärkeä ihminen ymmärrä mua. Terapeutti sanoi pari asiaa, joista olin eri mieltä ja joista tuli olo, että terapeutti syyllistää mua siitä, että itse aiheutan itselleni pahan olon, kun en tee tarpeeksi parantuakseni. Tuntui älyttömän pahalta. Mutta ei se terapeutti sitten niitä asioita niin ollut tarkoittanutkaan. Hyvä että selvisi.

Eilen ja tänään mietin sitä, millaisia suojamuureja ihmisillä onkaan ja miksi. Aiemmin olenkin jo kertonut siitä, että olen saanut palautetta siitä, miten vaikutan loogiselta ja järkevältä ja tunteettomalta. Kai mulla sitten on jonkinlainen suojamuuri ihmisten kanssa jutellessa. Järkevyyden ja vakavuuden ja tunteettomuuden suojamuuri suojelemaan siltä, etten näytä omaa haavoittuvaa itseäni muille, etten ilmaise tunteitani, koska koen olevani niin haavat auki, että pelkään jonkinlaista romahdusta ja loukatuksi tulemista, jos uskaltaisin olla oma itseni.

Jaksamisen äärirajoilla

Kiireistä on ollut. Olen tehnyt n.35 h/vk töitä (6-9h/pv), jonka lisäksi oon käynyt terapiassa, vieraillut sukulaisteni tykönä, hoitanut asioita mm. työkkärissä, kelassa, yliopistolla ja vuokranantajan kanssa. Mies on joutunut hoitamaan kaikki kotityöt, en yksinkertaisesti ole mitenkään ehtinyt ja jaksanut. Univelkaa on tullut, itkettyä on tullut, olen ollut vihainen ja raivoissani, olen oikeasti ollut ihan sairausloman kynnyksellä. Mutta nyt näyttää paremmalta! :)

Sota työkkärin ja kelan kanssa jatkuu, odottelen ja odottelen. Oikeastaan olen jo niin kypsä tähän touhuun, etten taidakaan nyt jaksaa avautua byrokratiarumban järjettömyydestä, vaikka niin suunnittelin. Sanonpa vaan, että on kyllä äärettömän kohtuutonta, että virkamies neuvoo väärin asiakasta, joka tämän takia menettää yöunien ja mielenterveytensä lisäksi noin tuhat euroa. Varsinkin kun samalta ajalta (n.2kk) tulot on 0€ ja menot 1500€.. Sota ei siis kuitenkaan ole vielä ohi, voitto voi vielä tulla...

Haaveeeni perustulosta yltyy yltymistään. Tää monimutkainen sääntöviidakko ja päätösten kohtuuttomuus ja epäoikeudenmukaisuus on ihan sairasta!

Ens viikko töitä, sitten jatkosta ei tiedä mitään. Uusia töitä en ole hakenut. En ole toisaalta jaksanut ja toisaalta ei ole oikein ollut hyviä paikkojakaan, mihin hakea.

Terapiassa olen puhunut paljon isästäni. Kirjoitan siitä lisää myöhemmin.

Kaikkien rankkojen asioiden (työkiire, työkkärisekoilu, vanhempien tapaaminen) lisäksi elämässä on onneksi ollut paljon hyvääkin! Jaksoin alusta asti uskoa siihen, että syyskuussa helpottaa, ja nyt siltä tosiaan näyttää. Olen todella kiitollinen ihanalle miehelleni, että se on jaksanut tukea mua työkkäriahdistuksissani ja tehdä ruokaa, tiskata ym. kun en työ- ym. kiireiden keskellä ole jaksanut, ehtinyt, pystynyt omaan osuuteeni. Olen nauttinut parista harrastuksestani ja niistä saamastani positiivisesta palautteesta, vaikka aikaa niihin ei nyt kiireiden keskellä olekaan ollut kuin 15 min päivässä. Mutta se aika on ollut merkittävää ja olen saanut huomata, että elämässä on tosiaan jotain hyvääkin, jotain, minkä avulla ja takia jaksan nyt rämpiä nää pahimmat hetket läpi. Ja parista merkittävästä ostoksestakin on tullut hyvä mieli. Kaikesta paskasta huolimatta rakastan elämääni ja ihmisiä ympärilläni!

Pieniä muutoksia

Hyvin ristiriitainen olo. Mun elämässä on nyt muutamia pieniä muutoksia, enkä tiedä, miten niihin suhtautuisin. Loppukesä on ollut kivaa, mutta tuntuu, että nyt kaikki muuttuu.

Terapia jatkui taas tällä viikolla pitkähkön kesätauon jälkeen. Alkoi heti uuvuttaa. Todellakin olin jotenkin lomalla kipeistä tunteistani, ajattelin kyllä paljon asioita, mutten tuntenut. Nyt se tunteminen sitten taas alkaa. Pelottaa taas kohdata niitä surun ja kaipauksen ja pettymyksen tunteita.

Olen nyt todennäköisesti muutaman viikon putkeen kokoaikatöissä, ja viikonlopuillekin on suunnitelmia. Eli jännittää kovasti, jaksanko. Varsinkin kun olen nyt ollut pari kuukautta ilman mitään aikatauluja ja sitten yhtäkkiä tulee pitkä jakso töitä, terapiaa, pientä matkustelua, niin kyllähän se hirvittää. Pystynkö mä siihen? Noh, turhahan sitä on etukäteen jännittää, jos stressaannun ja uuvun niin sitten vaan pitää lopettaa/vähentää töitä. Mutta kun vaan stressaan etukäteen. Toisaalta haluan käydä töissä että saan rahaa, toisaalta en jaksaisi, kun sitten ei jää aikaa elää omaa elämää.

Ärsyttää, kun työkkäri ei ole vieläkään tehnyt päätöstä mun opiskelijastatushommasta. Menee vielä monta viikkoa ennen kuin saan mitään tukia, kun en voi edes tehdä hakemuksia vielä kelalle. Saan varmaan seuraavan palkankin (syyskuun 15.) ennen työttömyyskorvauksia ja asumistukea kesältä. Suoraan sanottuna vituttaa tän yhteiskunnan byrokraattisuus ja keinotekoiset lokerot, joihin ihmisiä yritetään sulloa, vaikka ei ne niihin sovi.

Pian loppuu yliopistoon ilmottautumisaikakin. Mun pitäis vissiin ens viikon kiireiden keskellä mennä kyselemään työkkäristä sitä, että saanko nyt ilmottautua opiskelijaksi vai en. Stressaa.

Uskon siihen, että seuraavat viikot tulee olemaan niin pahoja, että en edes kuvittele jaksavani kirjoittaa tänne blogiin. Jatkan sitten syyskuussa joskus.

Tunteettomuudesta ja puhelinkammosta

Oon nyt miettinyt tuota tunteiden käsittelyä/käsittelemättömyyttä ja ilmaisua/ilmaisemattomuutta. Tajusin, että jälkimmäistä olen kyllä miettinyt aiemminkin. Joskus pari vuotta sitten kirjoitin:

"Eilen bileissä yhden tyypin kanssa juttelin ja se mm. kehu mun seminaarityötä. Tuntui hyvältä ja hämmentävältä saada positiivista palautetta, vaikka kyllä tiesinkin, että se tekstini oli hyvä. Hämmentävämmäksi tilanne meni, kun se kertoi, että pitää mun puhetapaa täsmällisenä ja loogisena, mutta tunteettomana tai kylmänä. Olen tässä nyt miettinyt, että en tosiaan taida uskaltaa näyttää tunteitani. Tai sitten puhuessani ihmisille jännitän vaan niin paljon, että tunteet pysyy piilossa ja tulee esiin vasta myöhemmin, ei itse tilanteessa. En tiedä. Ehkä olen vain tylsä. Tai ehkä tosiaan pelkään niin paljon sitä, että möläytän suustani jotain noloa vahingossa, että kontrolloin puhettani. Ehkä olen niin innoissani ja täpinöissäni, kun tapaan ihmisiä, joiden kanssa voi puhua, että käytökseni on jotenkin erikoista. Ehkä en edes tunne mitään, jolloin en voi näyttääkään tunteitani. Tai en vain tosiaan sillä hetkellä pysty havaitsemaan tunteitani.

Terapeutti totesi jotain, joka sai mut miettimään aika paljon olemistani, siis sitä, että kun elän, en useinkaan vaan elä, vaan jotenkin havannoin elämistäni. En ole täysillä läsnä elämänkulussa vaan tarkkailen elämääni tavallaan itseni ulkopuolella. Esimerkiksi siellä bileissä kun juttelin joidenkin kanssa, todellakin koin havainnoivani tilannetta koko ajan samalla kun puhuin. Kun taas esimerkiksi eilen [kaverini] tykönä ainakin jossain vaiheessa vain olin, en tarkkaillut olemistani. Kerroin siis terapeutille siitä, että eilen elokuvissa keskityin elokuvaan niin, että yhtäkkiä oikein havahduin todellisuuteen. Tavallaan siis heräsin unenomaisesta tilasta ja tajusin, että olen nyt tässä jne. Niin terapeutti sanoikin siihen, että se elokuvan unenomaisuus voisikin olla todellisuudessa, hetkessä elämistä ja taas itseni tiedostaminen sellaista ulkopuolista havainnointia. Tajusin, että noinkin voisi ajatella. Että silloin, kun elää hetkessä, aitona omana itsenään, keskittyy vain olemiseen, ei siihen tilanteen havainnointiin ja tarkkailuun. Mietin, että vaikutankohan siksi joskus kun puhun ehkä tunteettomalta, että tarkkailen todellisuutta, enkä elä todellisuudessa. Että pitäisikö jotenkin oppia olemaan tarkkailematta itseäni, pitäisikö yrittää olla koko ajan tiedostamatta olemassaoloa, vain olla?"


Samalla muistin kirjoittamani tekstit puhelinkammostani. Varsinkin soittaminen ahdistaa. Ja varsinkin tuntemattomien kanssa asiointi ahdistaa. Mulla tulee aina kauhee tuskanhiki, kun puhun puhelimessa. Aina kun pitää esim. varata aika parturiin tai lääkärille, menen itse paikan päälle varaamaan ajan. Siis varsinainen asiointi sinänsä ei mua ahdista, vaan nimenomaan se puhelin. Jopa tuttujen kanssa puhuminen ahdistaa. Mieheni on ainoa, jonka kanssa puhelimessa puhuminen ei aina ahdista, joskus kyllä sekin. Pakollisiin asiointipuheluihin valmistaudun usein kirjoittamalla paperille valmiiksi lauseita, mitä haluaisin sanoa. Kyllä ne puhelut ihan hyvin yleensä sujuu, mutta se ahdistus etukäteen ja märät kainalot jälkikäteen... huh! En todellakaan voisi kuvitella itseäni mihinkään sellaiseen työhön, missä pitäisi soitella puhelimella. Jonkinlainen harvakseltaan puhelimeen vastaaminen vielä menisi, ehkä. Että mua ei kyllä saa hakemaan puhelinmyyjäksi, vaikka ne työpaikat tuntuu olevan tällä hetkellä melkein ainoita, mihin voisin päästä. Niin, niihin teksteihin:


"Terapiassa eilen muuten terapeutti yhtäkkiä hokas yhden aika olennaisen jutun, kun puhuin mun puhelinkammosta. Sen kammon alkusyystä ollaan puhuttu aiemminkin, ja mulla on kyllä käsitys siitä, miksi mulle tuollainen ahdistus on syntynyt. Lapsena ja nuorena jouduin paljon vastaamaan puhelimeen, ja tavallaan toimimaan tahtomattani sihteerinä. Mulla on myös ikäviä kokemuksia siitä, kun olen joutunut puhumaan puhelimessa isäni kanssa, ja olen pelännyt isän reaktioita. Monta kertaa sekä isän että äidin kanssa puhutun puhelun jälkeen olen ollut hyvin surullinen ja loukkaantunutkin. Se ei kuitenkaan ole auttanut yhtään ahdistuksen sietämisessä, että tajuan, mistä puhelinkammoni voi johtua, vaan edelleen vältän puhelimessa puhumista, varsinkin virallisiin tahoihin soittamista.

Juttu minkä terapeutti tajusi, oli se, että puhelimessa puhuminen on mulle vaikeaa mm.sen takia, että siinä ei pysty toisen ihmisen eleistä ja ilmeistä lukemaan, miten olisi hyvä reagoida. Kun kuulee vain äänen, ei tiedä, onko toisella kiire, onko toinen hyvällä vai huonolla päällä, koska puhelu pitäisi lopettaa jne. Eli olen oppinut lukemaan toisen ihmisen käytöksestä, miten ja milloin mun kannattaisi reagoida. Olen siis oppinut olemaan varautunut isäni seurassa, ja tarkkailemaan ihmisten käytöstä, ja muokkaamaan omaa käytöstäni sen mukaan, miten ajattelen muiden haluavan mun käyttäytyä. En uskalla olla oma itseni, koska pelkään ihmisten reaktioita. Niinpä yritän mukautua toisten käytökseen. Tosta puhutaan varmasti vielä lisää.. Oli aika outoa itellekin tajuta toi, että tosiaan rajoitan olemistani joidenkin ihmisten seurassa, ja pelkään muiden reaktioita. Toki tähän vaikuttaa sekin, että koulukiusaamisesta opin häpeämään itseäni, ja pelkäämään, että sanon jotain muiden mielestä noloa, jolle sitten muut nauraa...

Toisaalta nolatuksi tulemisen pelko on mulla liian voimakas, toisaalta onhan se nyt hyvä miettiä, millaisen kuvan esim. työnhakijana mahdollisesti tulevalle pomolleen antaa. Tiedän, että pelkään liikaa puhelimessa, mutta ei se tieto riitä, pelkään silti. Jotkut ihmiset vaan on niin erilaisia ja tuomitsevia (esim. suvaitsemattomat junttisukulaiseni), että on vain hyvä osata suojella itseään siltä, että tulisi muiden loukkaamaksi. Rajoittamalla itseäni suojelen itseäni muiden hyökkäyksiltä. Ehkä tässä on kyse siitä, että isältäni ja kiusaajiltani olen oppinut, että jos olen oma itseni, mua ei ymmärretä, vaan mulle nauretaan ja mun tunteita vähätellään: pääsee vähemmällä, ei joudu niin satutetuksi, kun ei kerro mitä mieltä on ja ei näytä ikäviä tunteitaan. Kun on hiljaa ja jäädyttää itsensä paikoilleen, ei mun tekemisille ja sanomisille voi nauraa, mua ei voi silloin loukata."


"Toisaalta tuo puhelinkammo voi liittyä siihenkin, että livenä oppii nopeammin havaitsemaan, ketä tarvii pelätä ja kenen kanssa voi olla oma itsensä. Puhelimessa taas pitää pelätä koko ajan sitä, että toinen ärsyyntyy mulle, kun en osaa säädellä käytöstäni toisen eleiden mukaan.. Jotenkin livenä pankkitädinkin pystyy kohtaamaan ihmisenä, ja sille voi olla avoimempi kuin kasvottomalle äänelle puhelimessa.

Jotenkin tuntuu, että ihmiset on mulle mukavampia, kun ne näkee mut kuin että jos ne vaan kuulee mun äänen. Ehkä mun ääni on niin vakava ja jännitys tekee siitä jotenkin kylmän, ja hymy taas niin kiva, että ihmisten reaktiot onkin oikeasti erilaisia mulle livenä ja puhelimessa. Näytän kiltiltä, mutta kuulosta ilkeältä?"

Tuon ekan puhelinkammotekstin lopussa kirjoitin, että "olen oppinut, että jos olen oma itseni, mua ei ymmärretä, vaan mulle nauretaan ja mun tunteita vähätellään: pääsee vähemmällä, ei joudu niin satutetuksi, kun ei kerro mitä mieltä on ja ei näytä ikäviä tunteitaan. Kun on hiljaa ja jäädyttää itsensä paikoilleen, ei mun tekemisille ja sanomisille voi nauraa, mua ei voi silloin loukata."

Ehkä en ole ollenkaan vielä päässyt eroon tosta itseni jäädyttämisestä. Ehkä tää tauon aikainen tunteiden tuntemattomuus on tota samaa; jokin mussa jähmettyy niin, että mä vaan selviydyn tästä terapiatauosta läpi, mutten pysty elämään sitä läpi, niinkuin terapiassa.

Siitä, kun huomaa tunteet, muttei tunne niitä

Oon miettinyt tota 6.7.2010 postauksessa miettimääni asiaa, että miksi voin just nyt hyvin. Johtuuko se siitä, että työttömyys konkreettisena ongelmana vie tilan psyykkisiltä ongelmilta? Siitä, että olen nyt terapiasta kesätauolla ja samalla lomalla ajatusteni ja tunteitteni analysoinnilta? Vai siitä, että mun ei tarvi käydä töissä, vaan voin lomailla ja elää omaa elämääni? Musta tuntuu, että vastaus on vähän noita kaikkia.

Silloin kun kävin töissä, jaksoin olla töissä tehokas ja energinen. Mutta iltaisin ja vapaapäivisin olin kotona hyvin väsynyt. Olin niin uupunut, että rämmin vain päivästä toiseen. Aikaiset aamuherätykset oli tuskaa. Oli tunne, että yritin pysyä maailman perässä, mutta en ehtinyt ja jaksanut, vaan kaikki meni hirveen nopsaan ohi. En töiltä, nukkumiselta, syömiseltä ja kotitöiltä ehtinyt ja jaksanut tehdä mitään elämäniloa ylläpitävää. Ei ollut energiaa harrastaa valokuvausta tai käsitöitä. Ei jaksanut suunnitella kavereiden näkemistä. Ei ollut aikaa lukea kirjoja. Kaikki voimat meni selviytymiseen. Kiireessä ei voi olla luova. Kiireessä en pysty pysähtymään ja miettimään, mitä kivaa voisi puuhailla. Kiireessä vaan suoritan elämää. Se vaan kuluttaa elämäniloa, ei tuota sitä. Kiireen keskellä mikään ei innosta, haluaisi vaan pysähtyä. Huutaa, etten mä jaksa. Haluaisi vaan olla kotona, nukkua.

Ehkä mulle sitten ihan oikeasti ei vielä sopisi kuin n.20-25h/vk töitä. Tai jos saisi nukkua työaamuisin hiukan pidempään, ehkä sekin auttaisi jaksamaan. Ei tulisi univelan myötä fyysistä väsymystä, olisi vain psyykkinen väsymys. Ärsyttää, oonko mä tosiaan vieläkin niin sairas. Kai mä oon. Nyt kun on saanut nukkua, olla vaan, tehdä niitä elämäniloa tuottaviakin asioita, tuntuu siltä, että kyllä mä jaksaisin ja haluaisin päästä töihin. Mutta en sitten tiedä; töissä, sairauslomalla, töissä, sairauslomalla -kierteeseen en ainakaan haluaisi.

Nykyiseen hyvään psyykkiseen oloon vaikuttaa kyllä myös terapiatauko ja sen suoma mahdollisuus olla nyt surematta menneisyyttä. En käsittele (toki vähän, mutten niin paljon kuin terapia-aikaan) psyykkisiä ongelmiani ja murheitani, mutten myöskään torju niitä ajatuksia, yritä olla kuin ei niitä tunteita olisikaan. Mä vaan olen lomalla analysoinnista; säilytän niitä käsittelyä kaipaavia asioita, kunnes taas myöhemmin alan niitä käsittelemään. En ajattele ja itke sitä, miten psyykkisesti yksinäinen ja turvaton lapsuus ja nuoruus mulla on ollut. En sure sitä, että kaipaisin isän rakkautta ja äidin kiinnostusta. En ole katkera siitä, että isä ei ollut hyvä isä eikä äiti hyvä äiti. En itke sitä, että mä ja mun vanhemmat ei tunneta toisiamme. En myöskään yritä kieltää niitä ajatuksia. Ne vaan odottaa kiltisti sitä, että terapia jatkuu, ja pääsen jälleen suremaan.

-

Pidin pienen tauon tuon edelläolevan kirjoittamisen jälkeen, ja aloin ajatella tuota viimistä kappaletta, että miksi se on noin? Eks toi oo oikeastaan vähän sairasta? Mä jätän mun tunteet nyt käsittelemättä, huomaan ne kyllä, enkä kiellä niitä, mutta silti kuitenkaan en suostu niitä nyt oikeasti tuntemaan. Eroaako se kovinkaan paljon siitä, mitä tein ennen terapiaa, siitä, kun yritin unohtaa ikävät tunteet ja jättää ne käsittelemättä? Eikös mun nyt pitäisi vaan tuntea ne tunteet ja joko kyetä ne käsittelemään tai sitten ahdistua? Miksi panttaan niitä tunteita? Miksi ne tunteet odottaa kiltisti sitä, että terapia taas jatkuu?

Ja tää kaikki siis tapahtuu mun mielestä jotenkin ei-tietoisesti, on se jokin sitten Freudilaisittain alitajunta tai jonkun muun ajatusmallin mukaan jokin muu minuuden osanen, kuin se tietoinen minä. En siis koe itse hallitsevani sitä, mitä nyt tunnen, tai olen tuntematta, vaan se tunteminen tai tuntematta jättäminen vaan tapahtuu mussa, ja sitten mä sitä havainnoin. Minkä takia jokin mun minuuden osanen nyt kontrolloi niin kovin sitä, surenko vai enkö sure? Mikä tunteettomuuslukko mussa on taas päällä, etten voi vapaasti tuntea? Enkö mä mitään siellä terapiassa oo oppinut? Miksen mä tunne mun tunteitani?

Tässä muuten vielä loppuun pari tekstipätkää, jotka joskus kirjoitin minuuden rakenteesta ja tunteiden muuttamisesta:

"En usko, että ihminen voi itse tietoisesti muuttaa persoonallisuuttaan, mutta uskon, että persoonallisuus voi kyllä muuttua. Luulen, että mun persoonallisuus on jo hiukan muuttunutkin tässä kahden vuoden aikana. Siis mä en ole sitä muuttanut, terapeutti ei ole sitä muuttanut, mutta terapia on sitä muuttanut."


"Itse en jotenkin pysty hyväksymään ja käsittämään sitä, että tunteitaan voisi muuttaa ja säädellä. Reaktioitaan niihin tunteisiin toki voi. Musta tuntuu, että en voi vaikuttaa ollenkaan tunteisiini, ne vain tulee, mä voin vaan havainnoida niitä. Ainakin mä opettelen terapiassa mm. kuuntelemaan tunteitani, ja pohtimaan niitä. Ei se kuuntelu tarkoita sitä, että jos vaikka pelkään jotain tilannetta, ajattelisin, että se pelko on oikein, tai että jos koen jostain syyllisyyttä, että olisin oikeasti syyllinen. Terapeutin kanssa pohditaan, miksi tunnen mitäkin, ja kuinka "oikeutettuja" ne tuntemukset on. Oikeutuksella tarkoitan siis sitä, että tunteet kertoo vain siitä, miltä musta tuntuu, ei siitä, onko ne tunteet oikeessa siinä, että oonko syyllinen johonkin vai en.

En kuitenkaan käy terapiassa muuttamassa tunteitani, en usko sen olevan mahdollista. Luulisin, että se vain lisäisi ahdistusta ja masennusta, jos koittaisin väkisin ajatella, että ei noin saa tuntea, pitää tuntea toisin. Itse asiassa yksi lapsuuden ikävistä asioista olikin se, että en isäni mielestä saanut tuntea ikäviä tunteita, itkeä ei saanut jne. On ainakin mun kohdalla tervettä antaa tunteiden tulla, ilman syyllisyyttä niistä, ja yritystä tuntea toisin..."


"Mulle on ollut yksi pohdituttanut asia se, että aina välillä tuntuu, että omat ajatukset ja tunteet tuntuu vierailta. Siis ei mitenkään psykoottista, vaan ihan todellisuudentajuisesti tuntuu siltä, ettei ymmärrä omia ajatuksiaan ja tunteitaan. Että tuntuu, että en mä niitä ajatuksia itse tuota, ne vaan tulee mun päähän. Hankala selittää :) Jotenkin niin, että on vähän kuin kaksi minuuden kerrosta, josta toinen tuottaa ajatukset ja tunteet ja sitten toinen, joka havaitsee niitä ajatuksia ja tunteita, mutta joka ei itse tuota niitä, eikä havaitse sitä ajatuksia tuottavaa minuuden osaa.

Mitä tässä yritän selittää, on se, etten pysty uskomaan siihen, että voisin muuttaa ajatuksiani ja tunteitani, voin vain niitä tutkimalla, siihen minuuden piilokerrokseen tutustumalla, hiljalleen oppia suhtautumaan niihin ajatuksiin ja tunteisiin eri tavalla.

Esimerkiksi ennen mua ahdisti se, kun ahdisti, nykyään yleensä pystyn jo sietämään ahdistusta. Edelleen ahdistaa, mutta en enää väkisin yritä päästä siitä ahdistuksesta eroon, jolloin se ahdistus lievenee. Jotenkin terapia on auttanut siihen, että nykyään hyväksyn tunteeni sellaisenaan."


Onko tässä terapiatauolla käynyt nyt niin, että olen jotenkin taantunut sinne aikaan ennen terapiaa, jolloin en ollut yhteydessä tunteisiini? Tai onko se tää yhdistelmä terapialoma&työttömyys, mikä saa mut tunteettomaksi? Että kun on konkreettinen ongelma, eikä ole terapeuttia tukena auttamassa selviytymään psyykkisissä ongelmissa, en sitten käsittele niitä tunteita? Jokin minuuden osanen kontrolloi sitä, että en nyt kestäisi tunteiden tuntemista, vaan panttaa niitä piilossa?

Ylös alas ylös alas

Välillä on ollut ihanan onnellisia hetkiä, välillä murskaavan onnettomia. Tänään on päivä siltä väliltä, ihan kivaa, ei ahdista, muttei kovin iloinenkaan olo ole. Tässä ihan viime aikoina on kyllä vahvistunut se käsitys, että en oo valmis lopettamaan terapiaa vielä ensi vuonna. Onneksi ei oo pakko lopettaa. Terapeutti on halukas jatkamaan ja mulla on rahaa maksaa.

Olen edelleen työtön. Oon hakenut pariin työpaikkaan, mihin ihan oikeasti haluaisin päästä töihin. Sellaisia harvinaisuuksia siis on olemassa! Lama-aikana ja kesäaikana! Toiseen en päässyt, toiseen voi vielä olla mahdollisuus. Oi kun niin toivoisin pääseväni sinne, edes työpaikkahaastatteluun asti. Mihinkään haastatteluun en ole päässyt. En silti uskalla odottaa ja toivoa liikoja, työnhakijoissa on taatusti paljon sellaisia ihmisiä, joilla on koulutusta tai työkokemusta alalta, jolta mulla ei oo. Tyhmää.

Viimeaikaiset onnettomat hetket on liittynyt enimmäkseen näihin työttömyyden huonoihin puoliin, mm. harmitus siitä, etten pääse edes työpaikkahaastatteluun, ja ahdistus siitä, etten tiedä, mitä työtä haluaisin tehdä. Olen tuntenut oloni avuttomaksi ja surkeaksi, kun en ole ymmärtänyt ja osannut täyttää kelan tukihakemuskaavakkeita. Olen lueskellyt ohjeita netistä, mutta en vaan tajua. Olen itkenyt sitä, etten tiedä, mistä mitäkin asiaa pitäisi kysyä. Tajusin onneksi mennä kelaan kysymään, miten ne perkeleen kaavakkeet kuuluu täyttää, ja sainkin moneen kysymykseeni ymmärrettävän vastauksen. Mutta en kaikkiin, osaa piti/pitää kysyä vielä työkkäristä, pankista, vuokranantajalta, entiseltä/nykyiseltä/mikälie työpaikaltani, mieheni työnantajan entiseltä ja nykyiseltä kirjanpitäjältä... Ei mikään ihme, että yhteiskunnan tukia jää enemmän hakematta, vaikka olisi niihin oikeutettu, kuin mitä niitä tukia väärinkäytetään! Mulla on kuitenkin korkeakoulututkinto ja ajattelen hyvin loogisesti ja pidän itseäni (tai ainakin ennen olin, en tiedä, onko masennus pehmentänyt aivoja) melko älykkäänä. Miten sitten tyhmemmät ihmiset selviytyy? Tai ehkä se vika on juuri tuossa loogisuudessa. Ajattelen liian loogisesti? Byrokratiakuviot kun ei kovin loogisilta ja järkeviltä tunnu...

Tästä aion puhua terapiassa sitten kuukauden päästä, että miksi ihmeessä mä stressaan sitä, että en ymmärrä miten ne kelan kaavakkeet kuuluu täyttää. Miksi koen sen niin raskaasti, miksi en meinaa kestää sitä avuttomuuden ja turvattomuuden tunnetta, joka mussa syntyy? Herättääkö se avuttomuuden kokemus aina ne samankaltaiset tunteet menneisyydestä, ja samalla hetkellä pitäisi selviytyä koko elämän avuttomuuksista ja turvattomuuksista? Olen usein eri tilanteissa kokenut, etten tiedä, kuka osaisi mua auttaa, ja olen ollut tyytymätön siihen, etten osaa jotain tai edes tiedä, mistä saisin apua. Ilmeisesti siinä joutuu vastakkain sen epämiellyttävän tosiasian kanssa, että pitää nöyrtyä ja myöntää (ennenkaikkea itselleen) oma osaamattomuus ja pelätä sitä, että vaikka pyytää apua, ei ehkä kukaan osaa auttaa. Ehkä opin koulussa liittämään mun ihmisarvoni opintomenestykseen eli osaamiseen, ja nyt kun en jotain osaa, se osaamattomuuden sietäminen on vaikeaa, koska samalla tulee tunteet, etten ole minkään arvoinen koska en jotain osaa.

Mun piti käydä mun entisellä/nykyisellä/mikälie työpaikallani kaikkien eri pikkujuttujen takia, ja ehdin parina edellisenä yönä nähdä painajaisia siitä käynnistä. Sitten kun eilen olin menossa sinne, huomasin, kuinka mua jännitti. Tosi hassua. Vaikka mun pomo on mukava, enkä pelkää sitä, mutta silti vaan jännitti. Onneksi kaikki sujui hyvin ja nyt helpottaa. Eikä tarvi nähdä hetkeen painajaisia.

Onnellinen työtön

Mulla ei ole mitään aikatauluja! Ei töitä, ei psykoterapiaa, ei mitään aikatauluvelvotteita! Aika outoa.. Saa tehdä mitä tykkää milloin tykkää. Saa nukkua pitkään ja suunnitella aikataulut ihan miten haluaa.

Eli vaikka oon nyt työtön ja terapiasta on kesätauko, voin aika hyvin. Olen vapaa!

Olen hakenut n. 10 työpaikkaan, mutta meitä työnhakijoita nyt on satoja muitakin kuin minä. Eikä avoimia työpaikkoja oo kauheesti, jollei ole just sen alan koulutusta tai jollei suostu puhelinmyyjäksi. Että en oo kauheen luottavainen sen suhteen, että tästä mitään työpaikkaa saisin. Olen ilmottautunut työkkäriin, ja olen tällä hetkellä työtön, joka ei ole työtön, työntekijä, joka ei tee töitä, ja opiskelija, joka ei opiskele. Lisäksi olen sairas, joka ei ole sairas, kesälomailija, joka ei ole kesälomalla, ja vaikka mitä muuta hassua! Älyttömiä nää byrokratiakoneiston lokerot..

Olen nauttinut kesästä. Oon tutustunut paremmin pariin tuttuuni, nyt niistä on tullut ehkä jo ystäviä, mut ainakin kavereita. Oon tavannut paljon eri kavereita. Oon lukenut hyviä kirjoja. Pitkästä aikaa siis, paria poikkeusta lukuun ottamatta en oo lukenut romaaneja varmaan 8 vuoteen... Mutta nyt lueskelen jo neljättä kirjaa.

On jo herännyt joitakin ajatuksia, joista haluan puhua terapiassa. Ajatuksia on tullut byrokratiarumbasta, ihanien ihmisten kanssa keskustelusta, kirjoista. Olen kirjoittanut ajatuksia ylös, ja aion ottaa paperit ensimmäisellä/ensimmäisillä kerroilla syksyllä terapiaan mukaani, jolloin voin lukea ne terapeutille. Näin mun ei tarvi yrittää muistaa niitä asioita montaa viikkoa, vaan voin luottaa siihen, että ne asiat on paperilla, en unohda jutella niistä terapiassa.

Tuntuu siltä, että ellei tulevaisuus työn kannalta ois näin epävarmaa ja toivotonta, voisin aika hyvinkin. Miksköhän? Onko se just siksi, että koska mulla on nyt jokin hyvin konkreettinen ongelma (työttömyys), ei psyykkiset, epämääräisemmät ja abstraktit ongelmat vaivaa? Että niille ei nyt yksinkertaisesti ole tilaa, "oikea ongelma" vie kaiken tilan? Että samalla kun olen tauolla terapiasta, en ajattele terapia-ajatuksia, psyykkisiä ongelmiani ja surujani, vaan the ongelmaksi muodostuu työttömyys?
Vai onko tässä kyse nyt vaan siitä, että nyt kun voin vihdoin lomailla ja levätä, viettää sitä ihanaa oikeaa omaa elämääni ilman työtä, voin hyvin? Vihdoin kun saan lukea kirjoja, nukkua pitkään jne, jaksan paremmin? Nautin elämästä, koska ei ole pakko nousta aikaisin töihin ja tuhlata omaa elämäänsä työpaikalla? Voin tavata kavereitani virkeänä ihanassa ilmassa? Jaa-a.

En edes tiedä, toivonko saavani niitä työpaikkoja, mihin haen. Toisaalta haluaisin päästä jonnekin töihin, että saisin rahaa, toisaalta haluaisin nyt vain nauttia kesästä ja aikatauluttomasta elämästä. No, aika rennosti nyt toistaiseksi pystyn tulevaisuuteen suhtautumaan. Yllättävän huoleton olo. Onneksi nyt on hyvä hetki elämässä, tällaisia taukoja tarvitaan siihen surussa rämpimiseen. Oikeastaan olen melko onnellinen nyt! :)

Työnhakua

Tauko töistä jatkuu, joten olen nyt hakenut ahkerasti työpaikkoja. Fiksannut ansioluetteloa, lähetellyt erilaisia hakemuksia. Todella ristiriitainen olo, kun en haluaisi mihinkään töihin, mutta pakko mikä pakko. Odotan nyt haastattelukutsuja ja aion joko ensi viikolla tai sitä seuraavalla viikolla aloittaa byrokratiarumban, ellen töitä onnistu saamaan. Noihin tulevaisuuden byrokratiaihanuuksiin kuuluu mm. yliopiston määräaikainen keskeyttäminen, työttömäksi ilmoittautuminen, työmarkkinatuen hakeminen. Sen selvittäminen, olenko oikeutettu asumistukeen. Varmasti joutuu kaikenlaisia lippusia ja lappusia täyttelemään, mistä en edes tiedä vielä. Työpaikaltakin pitää varmaan hakea joku selvitys siitä, että työsopimus on voimassa, mutta töitä ei ole. Teinkin jo yliopiston sähköpostiosoitteen tarpeettomaksi, koska menetän sen sitten keskeytyksen myötä. Tein itselleni jälleen uuden sähköpostiosoitteen, jonka sitten vaihdoin moniin paikkoihin, missä nyt on käytössä yliopiston osoite. Olen siis pikkuhiljaa henkisesti ja ihan konkreettisestikin alkanut valmistautua siihen, että nyt todellakin joudun siirtymään opiskelijasta työttömäksi. Mutta toivo elää kuitenkin. Jos nyt tällä viikolla tai ens viikolla tärppäisi, ja saisinkin jonkun työpaikan, enkä joutuisikaan luopumaan opiskelijahintaisista bussimatkoista ja muista eduista.

Töitä ei siis ole ollut nyt viikkoihin, mutta tekemistä kylläkin. Olen pystynyt olemaan melko rentona, ja työkuviot on ahdistanut ja stressannut vain vähän. Olen aloittanut kaikkia kivoja käsityöprojekteja ja muitakin juttuja, joihin kaivataan luovuutta. Ehkä mussa jossain syvällä piileekin pientä luovuutta, vaikka olen aina pitänyt itseäni todella epäluovana. Toisaalta mun luovuus on kuitenkin aika järjestelmällistä ja suunnitelmallista, mutta luovuutta kuitenkin. On ollut ihanaa viettää monta tuntia flow-tilassa mittaillen ja leikellen kankaita, laitellen nuppineuloja, ommellen saumoja, ihaillen tuloksia...

Nyt todellakin tuntuu, että elän päivä kerrallaan. Hyvässä ja pahassa.

Terapiassa olen viime aikoina puhunut hyvin vaihtelevasti eri aiheista. On ollut hyviä sessioita. Kaikkea pientä uutta on tullut esiin. Huomenna onkin sitten viimeinen kerta ennen kesätaukoa. Tauosta tuleekin aika pitkä, 7 viikkoa. Tuntuu jännältä ajatella, että sitten kun taas seuraavan kerran terapeutin kanssa nähdään, mulla voikin olla jokin ihan uusi, erilainen työ. Vaikka kesätauko on pitkä, ei se kuitenkaan mitenkään huoleta tai harmita. Varmaankin sitten muutaman viikon päästä jo kaipailenkin takaisin, mutta ehkä terapiatauko tekee taas ihan hyvääkin. Täähän saattaa jopa olla mun viimeinen kesätauko koko terapiassa. Käyn nyt ainakin tän vuoden loppuun terapiassa 2 kertaa viikossa ja ylipäätään terapiassa ainakin ens kesään asti. Voi olla että lopetan terapian siihen, tai sitten jatkan sitä vielä vaikka vuosia.

Pakkolomalla

Olen nyt kolmatta viikkoa lomalla töistä, koska töitä on niin vähän, että pari työntekijää on laitettu tauolle. Olisin siis halunnut olla töissä, mutta en voi olla. Työsopimus on sellainen, että tää epävarmuus on ihan laillista. Ei irtisanomisaikaa, ei koskaan varmuutta siitä, onko huomenna töitä. Toisaalta joustavuutta on toiseenkin suuntaan; voi olla töissä vain silloin, kun se itselle sopii.

Sinänsä vapaa töistä tuli ihan sopivaan aikaan. Kuten viime postauksessani kirjoitin, olin kovin uupunut, joten ”sairausloma” tuli tarpeeseen. Lisäksi oli ihania hellepäiviä, joten oli mukavaa pystyä nauttimaan kesästä kiireettömästi. Kävin myös sukulaisteni tykönä, joten oli hyvä, että oli lepopäiviä ennen ja jälkeen reissun, jotta ei ollut liian rasittavaa.

Mutta kolme viikkoa vaan alkaa olla kovin pitkä aika lomailla vastentahtoisesti. Enkä edes tiedä vielä, pääsenkö seuraavalla viikolla takaisin töihin, vai jatkuuko tauko ties kuinka kauan. Tää tauko pakottaa mut ajattelemaan taas kaikki työkuviot ja suunnitelmat ihan uusiksi. Hakisinko muita töitä, alkaisinko työttömäksi... Hankala päättää. Kun tykkään kovasti nykyisestä työstäni, joten en haluaisi vaihtaa. Mutta pakkohan se on vaihtaa, jos ei työvuoroja saa. Surettaa kovasti kivan työn mahdollinen menettäminen. Ja kivojen työkavereiden menettäminen.

Vaikka mulla ei siis ole nyt mitään tuloja, ei rahatilanteeni kuitenkaan ole mitenkään akuutti. Säästöillä elelen. Siksi päätöksen tekeminen on pitkittynyt ja jahkailen ja pähkäilen, mitä tekisin. Kun ei siis ole ihan pakko heti päättää, päättäminen pitkittyy.

En nyt millään jaksaisi ja haluaisi alkaa opettelemaan uutta työtä. Mutta pakko kai se jossain vaiheessa on yrittää etsiä muita töitä, ei tällaisessa epävarmuudessa voi kauaa elää. Olen kyllä jo katsellut työpaikkailmoituksia, mutta en ole lähettänyt hakemuksia. Tällä hetkellä mollin sivuilla on 2 sellaista paikkaa, joihin voisin hakea.

Mutku mä en haluu ja byäh ja haluisin vaan takaisin ”nykyisiin” töihini jne.. Äh, hankalaa valita, mitä elämässään tekee. Miksi yhtäkkiä työ on mulle niin tärkeetä, ainahan oon ajatellut vaan, että työ on pakollinen keino saada rahaa, oikea oma elämä on sitten vapaa-ajalla. Kai tässä nyt vaan on käynyt niin hassusti, että oon kiintynyt työhöni ja työkavereihini niin kovasti, että mahdollinen irtautuminen sattuu niin paljon, etten tahtoisi sitä tehdä.

Sitten vielä jotain muuta kuin työvalitusta;

Kävin tosiaan taas sukulaisteni luona. Tällä kerralla sain kerrotuksi masennuksestani siskolleni. Olen siihen hyvin tyytyväinen, nyt oikeastaan kaikki muut ”tärkeät” tietää paitsi mieheni vanhemmat, mahdollisesti siskoni mies (en tiedä, kertooko siskoni sille) ja isäni. Ja mieheni vanhemmille voisin kyllä kertoa, se ei ole mitenkään ongelmallista, ei vaan ole tullut sitä sopivaa tilaisuutta. Ainoa ”ongelmallinen” kertominen koskee siis enää isääni.

Avauduin masennuksestani muuten taas myös yhdelle muullekin uudelle ihmiselle; eräälle työkaverilleni. Vastaanotto oli helpottavasti mutta valitettavasti se sama, mitä monen muunkin kohdalla; myös sillä on masennusta. Aiemminkin olen tainnut kirjoittaa, että tosiaan noin puolella ihmisistä, joille olen kertonut masennuksestani, on itselläänkin mielenterveysongelmia. Toisaalta on ollut mukavaa huomata, etten ole ongelmineni yksin, toisaalta taas on kovin lohdutonta, että meitä mielenterveysongelmaisia näyttää olevan enemmän kuin terveitä...

Tuohon sukulaisvierailuun vielä palatakseni; keskustelu koski jossain vaiheessa mm. sitä, mitä ihmiset muistaa lapsuudestaan. Äitini äiti kertoi jotain siitä, kun äitini oli ollut pieni, ja äitini ei muistanut kerrottua. Huomasin sopivan tilaisuuden tulleen, ja aloin keskustella omista lapsuusmuistoistani. Paikalla oli silloin mm. vanhempani, mummuni, tätini. Kerroin, etten muista oikein mitään lapsuudestani, ennen kouluikää olevia muistoja on vain muutamia. Kysyin, muistaako vanhempani yhtä tiettyä tilannetta lapsuudestani. Äitini ei muistanut, isä muisti. Tilanne oli tavallaan aika arkipäiväinen, neutraali, mutta kuitenkin sen verran erikoinen, että se oli jäänyt isäni mieleen. Isäni kertoi mitä muisti tilanteesta.

Yllätyksekseni siihen liittyikin yksi olennainen asia, mitä en itse muistanut. Muistin itse lähinnä ne voimakkaat tunteet, joita mulla oli tilanteen jälkeen. Mutta kun kuulin isän version tapahtuneesta, ymmärsin jotenkin paremmin tunteitani. En kertonut tunteistani sukulaisilleni, aloin vain itse pohtia tilannetta. Kysyin vielä, että muistaako vanhempani, minkä ikäinen olen tuolloin ollut, mutta ei ne muistanut. Harmi, koska olisi mielenkiintoista tietää, minkä isäisenä olen kokenut ne harvat hetket, jotka lapsuudestani muistan. Tää edellä mainittu muisto on merkittävä, koska muistin sen kerran terapiassa yhtäkkiä puhuessani tunteistani isääni kohtaan. Ne tähän muistoon liittyvät voimakkat tunteet on pettymystä ja epäluottamusta isää kohtaan. On tuntunut pahalta, että isä lupasi jotain, ja sitten petti lupauksensa. Olen pelästynyt sitä tilannetta, että olen luullut isän olevan mun turvana, mutta kun se ei olekaan ollut, olen kokenut oloni avuttomaksi, ja olen suuttunut isälle ja pettynyt isään. Olen itkenyt, koska isä on valehdellut mulle ja ollut epäluotettava, jättänyt mut oman onneni nojaan... Tää muisto tuli mieleen silloin, kun puhuin terapiassa siitä, miten pahalta tuntui murrosiässä, kun kaikki luottamus isään oli mennyt saatuani tietää isän toisesta suhteesta.

Iloa, surua ja uupumusta

Kolme viikkoa on jo kulunut edellisestä kirjoituksesta... Tähän on mahtunut kaikenlaista. Olotilat on vaihdellut melko nopeasti. Oon ollut aiempaa enemmän töissä, ja se on aiheuttanut fyysistä ja psyykkistä väsymystä.

Toisaalta näihin kolmeen viikkoon on kuulunut myös paljon mukavaa ja psyykkistä jaksamista tuottavaa. Oon nähnyt useita eri kaveriporukoita ja nauttinut helteistä. Oon syönyt kaikkia ihania herkkuja; hyvää leipää, hyvää ruokaa, hyvää jätskiä ja piirakkaa. Oon puuhaillut yhtä mukavaa asiaa, ja yksi tärkeä toive on täyttynyt. Ennen kaikkea olen iloinnut useiden ihmisten kanssa vietetyistä hetkistä.

En oo nyt juurikaan tuntenut masennusta tai ahdistusta, mutta ajoittain oon kyllä ollut erittäin surullinen. Itkenyt terapiassa, itkenyt kotona, itkenyt bussissa. Terapiassa oon käsitellyt surullisia asioita, ja tuntuu olevan vähän terapiauupumustakin. (Ei kauheasti haittaisi, vaikka terapialoma jo alkaisikin. Kuukausi vielä jäljellä ennen kesätaukoa.) En tietoisesti välttele käsittelemästä vaikeita aiheita, mutta jotenkin kai sitten se vaikeiden tunteiden käsittely aiheuttaa väsymystä. Jännää, miten surun musertavuus onkin niin erilaista kuin masennuksen tai ahdistuksen tuoma paha olo. Kai se suru sitten just on tärkeä -ellei tärkein- osa sitä tervehtymistä; masennus kun on vähentynyt, ja epämääräinen ahdistus on lähes kokonaan vaihtunut syvään suruun, niin sitä surua nyt pitäisi käsitellä. Kai sitä surua pitäisi vaan jaksaa surra ja surra, että joskus vähän helpottaisi. Mutta entäs jos ei jaksa? Uuvuttaa.

Olen ollut joistakin suruistani aika ihmeissäni. On hämmentävää huomata, miten suurena on kokenut ja kokee jotkut menetykset, joiden on luullut olevan vain pieniä.

Nyt todella tunnen rämpiväni taas surun sumussa. Täytyy toivoa, että se lopulta tervehdyttää.

Erilaiset sukulaiset

Vanhempani, siskoni ja isovanhempani asuu samalla paikkakunnalla, jossa itse asuin kunnes lukion jälkeen muutin yliopiston takia kauemmas. Ekana parina vuonna kävin melko useinkin viikonloppuisin vanhempieni/siskoni tykönä, nykyisin käydään mieheni kanssa muutaman kerran vuodessa. Nuo sukulaisvierailut on yleensä psyykkisesti kovin rankkoja. Ahdistavia, jännittäviä, surullisia. Usein jo kotimatkalla bussissa olen itkenyt, ja kotona sitten heti lisää. Kotiin paluu on aina tuntunut helpottavalta ja on tullut olo, etten enää ikinä halua lähteä kotoa mihinkään.

Terapian ansiosta olen ymmärtänyt, mikä niissä vierailuissa uuvuttaa ja surettaa, ja vierailut onkin helpottunut viimeisen vuoden aikana. Olen ymmärtänyt, miksi tuntuu niin pahalta käydä entisellä kotipaikkakunnallani. Kun siellä on mun menneisyys, mulle muka ”läheiset” ihmiset, mitkä on oikeasti täysin vieraita! Mä en tunne enkä ymmärrä niitä ja ne ei tunne eikä ymmärrä mua. Ja sit muka tunnetaan toisemme ja puhutaan pinnallisesti mitä kuuluu, mimmosta säätä on ja et kiva kun nähtiin. Mitä kivaa siinä on, et näkee vieraita ihmisiä nopeasti ja puhuu jotain small talk -paskaa? Joo tiedän, tähän vois mulle esittää kysymyksen, että miksi ihmeessä sitten en itse puhu muuta kuin small talk -paskaa, mutta kun ei se ole mun tilanteessa niin helppoa. Ja kyllähän mä aina välillä uskaltaudun yrittämäänkin, mutta vaihtelevin tuloksin, usein huonoin.

Sukulaisten luona olo on tuntunut kuin omalta maailmaltaan. Olen tuntenut itseni erilaiseksi, ulkopuoliseksi, oudoksi. On tuntunut, kuin eläisin sukulaisteni kanssa eri todellisuuksissa. Ne on niin hemmetin vieraan oloisia. Tähän liittyy osittain sellainen ulkopuolisuuden tunne ihan koko yhteiskunnasta, kun keskiluokkainen oikeistolainen konservatiivinen uskonnollinen ilmapiiri tuntuu niin painostavalta ja vieraalta. Sukulaiseni on junttimaalaisia, rikkaita oikeistolaisia. Tai no keskituloisia, mut mun mielestä jo keskituloiset on rikkaita. Vihaan sitä homogeenistä elämää, missä normien ulkopuolinen on epäilyttävää, outoa, väheksyttävää tai paheksuttavaa. Ei niitten kanssa voi puhua oikein mistään; politiikasta ja uskonnosta ne on ihan eri mieltä, ne ei tunnu tajuavan lainkaan, et mua ei kiinnosta esim. lapset. Tuntuu jotenkin vialliselta, kun odotetaan, että mä olisin sellainen kuin muutkin. Lapsia pitäisi tehdä, töissä pitäisi jaksaa, kaikkea muutakin pitäisi jaksaa ja kaikesta pitäisi tykätä. Ihmetellään, kun en halua matkustella, odotetaan, että mua kiinnostais sisustus tai puutarhanhoito. Oletetaan, että haluaisin omakotitaloon asumaan, ihmetellään, ettei meillä mieheni kanssa ole autoa eikä aikomustakaan hankkia sellaista. Pienituloisen arkea ei ymmärretä. Ajatellaan, että työttömät on vaan laiskoja. Puhutaan, että ”täälläkin asuu nykyään neekereitä”. Siis 2010-luvulla! (tai oikeastaan toi tapahtui ”jo” vuonna 2008) Aivan eri maailmat! Välillä tulee epätodellinen olo.

On niin vaikeeta olla ympäristössä, minkä toimintatapoja pitää moraalittomina, esim. se, ettei mitään kierrätetä, käytetä uudestaan tai ylipäätään kuluteta vähemmän, vaan koko ajan vaan kaikkea heitetään roskiin ja kärrätään kaatopaikalle. Niin ja matkustellaan lentokoneella. Ajellaan huvikseen autolla.

Olen siis itse vasemmistovihreä ja ateisti ja usein sukulaisteni seurassa tulee sellainen olo, että joutuu puolustelemaan omaa maailmaansa niiden (mun mielestä väärää) ajattelutapaa kohtaan. Ja salailemaan. Mulla ei onneksi ole omakohtaisia kokemuksia uskonnollisesta ahdasmielisyydestä, mutta suvussani uskonnollisuus on itsestäänselvyys. Kun kerroin äidilleni, että olen eronnut kirkosta, äitini huolena oli, ettei mummulle saa kertoa. Olen tosin itsekin sitä mieltä, että on parempi jos mummuni ei tiedä, koska kiihkouskovaisuudestaan huolimatta mummuni on mulle jossain määrin rakas, enkä halua, että se joutuu pelkäämään, että mä joudun helvettiin... Haluan suojella ihmistä, jonka ajatusmaailmaa en kuitenkaan hyväksy, heh. Mutta siis äidilleni olisi ollut tärkeää, että sen tytär menee naimisiin kirkossa jne. Tuntui, että äiti ei hyväksynyt mun kirkosta eroamistani. Siis mua. En eronnut kirkosta, koska en hyväksy kirkon konservatiivisuutta, vaan siitä yksinkertaisesta syystä, että en usko Jumalaan. Tuntuisi oudolta kuulua johonkin ryhmään, jonka perusprinsiippeihin ei usko. Surullista, ettei äitini ymmärtänyt sitä, että jos menen naimisiin, se on juhla, jossa juhlitaan mun ja mieheni rakkautta ja sitä, että me halutaan elää koko loppuelämämme yhdessä, eikä siihen todellakaan sovi mitkään höpinät raamatusta ja Jumalasta ja rukoileminen, koska meistä kumpikaan ei usko minkäänlaiseen jumalaan. Tuntuisi valheelliselta lausua sen tahdon, jos se samalla olisi vastaus kysymykseen, uskotko jumalaan. (Kysymyshän menee muistaakseni jotenkin muotoa; Kaikkitietävän Jumalan kasvojen edessä ja tämän seurakunnan läsnäollessa, tahdotko sinä surusumu ottaa.. jne.) Ei tuntuisi kovin uskottavalta se tahtominen.

Tässä vielä tekstinpätkä, jonka olen kirjoittanut erään terapiakerran jälkeen:

"Terapiassa puhuttiin mm. siitä, kuinka tunnen että se sukulaisteni maailma on todella erilainen kuin omani. Sukulaisten (mm. isän) rasistisuus, oikeistolaisuus, konservatiivisuus, suvaitsemattomuus ja erilaisuuden sietämättömyys raivostuttaa. Puhuttiin paljon siitä, että haluan olla suvaitsevainen, mutta en suvaitse mm. monien uskovaisten suvaitsemattomuutta. Koen, ettei suvaitsemattomuutta tulekaan suvaita, koska se ei olisi aitoa suvaitsevaisuutta, vaan suvaitsemattomuuden hyväksymistä. Uskova, joka ei hyväksy homoja, on kuin koulukiusaaja. Ei silloin koulukiusaamista kuulu katsoa sivusta ja hyväksyä syrjintää, vaan tuomita koulukiusaus ja suvaitsemattomuus. Ja kun joku sanoo, että joo, kyllä Jumala hyväksyy homot, synnit saa anteeksi, niin raivostuttaa, miten homoseksuaalisuutta pidetään edelleen jonakin vikana! Että homous on syntiä, eli moraalisesti väärin ja pahaa? Argh!

Terapiakerran teemaksi muodostuikin erilaisuus. Toisaalta koen, että tietynkaltaista erilaisuutta ei tarvitse eikä saa hyväksyä. Toisaalta mun pitäisi erottaa esimerkiksi uskovista ihmisistä ne inhimilliset järkevät ihmiset, joita mun kuuluisi sietää, ja ne suvaitsemattomat kirjaimellisesti raamatun tarinoihin uskovat, joita mulla on oikeus paheksua. En saisi niputtaa kaikkia uskovaisia heti tuohon huonompaan ihmisryhmään, vaan tutustua ensin ihmisen ajatuksiin, ja sitten vasta päätellä, onko se tyhmä vai ei. Niin ja toisaalta koen samaistuvani niihin erilaisiin ihmisiin, joita kaikki ei ymmärrä. Oonkin sukulaisteni edessä puolustanut sukupuolivähemmistöjen oikeuksia, vaikka itse olen hetero. Tai ehkä juuri siksi olen uskaltanut, kun asia ei ole ollut liian henkilökohtainen.

Terapiassa kerroin esimerkkejä siitä, miten isäni puhui lauantaina rasistisesti ja miten sukulaiseni nauroivat homovitseille sunnuntaina. Jotenkin koin, että näiden esimerkkien takia vihani ja vieraantuneisuuteni joitakin ihmisiä kohtaan tuli osoitetuksi oikeutetuksi. Että en vain kuvittele, että tuo ympäristö on erilainen, vaan se todella on. Että terapeutti ymmärtää, että sukulaiseni ovat juntteja, en vain kuvittele."

En hyväksy tietyillä tavoilla erilaisia ihmisiä, mutta silti pelkään sitä, että ne ei hyväksy mua. En haluaisi kenenkään pitävän mua tyhmänä, haluaisin, että kaikki tykkäis musta. Vaikka kyllä ymmärrän, että kaikki ei voi musta tykätä, ja että mäkään en tykkää kaikista. Ehkä mä pelkään sitä, että väärät ihmiset vihaa mua. Että ne ihmiset, jotka olisi mulle tärkeitä, ei pidäkään musta. Äh, en tiedä. Tuntuu vaan pahalta, jos tietää, että joku ei tykkää musta. Pelottaa puhua eri tavalla ajattelevien kanssa, ehkä koska pelkään, että ne suuttuu mulle tai pitää mua tyhmänä tai jotain. Haluaisin vain välttää eritavalla ajattelevia, koska en osaa olla luontevasti niiden seurassa. Ja ongelmia syntyy sitten siitä, kun niitä ei voikaan välttää, vaan niiden seurassa olonsa kokee hermostuneeksi ja jotenkin erilaiseksi, sellaiseksi vääränlaiseksi, jolloin pitää puolustella itseään muita vastaan. Haluaisin, että mut hyväksyttäis tällaisena kuin olen.

Suku on pahin?

Vanhemmistani olen jo useasti puhunutkin. Nyt lisää mun suhteista muihin sukulaisiini.

Jo aiemmin kerroin, että siskoni tuntuu vähän kuin tädiltä. Meillä on jonkinverran ikäeroa, eikä olla koskaan oltu mitenkään samalla tasolla. Kun olin pikkulapsi, sisko oli koululainen, kun olin koululainen, sisko oli teini ja aikuistumassa, kun olin teini, sisko muutti omilleen asumaan, oli jo psyykkisesti aikuinen. Kun itse tulin täysikäiseksi, sisko oli taas psyykkisesti paljon vanhempi, tuntui tätimäiseltä. Nykyään mulla on joitakin tuttuja, jotka on siskoni ikäisiä tai vanhempiakin, mutta ”samalla tasolla” kuin mä, kun taas siskoni tuntuu jo keski-ikäiseltä.

En oikein tiedä, mitä tunnen siskoani kohtaan. Kai mä siitä välitän. Mutta se on mulle vieras, en tunne sitä. Meidän suhteen läheisyyden puute johtuu siitä, ettei tunneta toisiamme. En tiedä, mitä sisko ajattelee mistäkin. Tuntuu kuitenkin, että olen siskolle tärkeä. Olen sille varmaan tärkeämpi kuin se on mulle. Toi tuntuu toisaalta kiusalliselta. Tuntuu surulliselta, että siskot on toisilleen vieraita. Toisaalta haluaisin tutustua siskooni, toisaalta ehkä pelkään, että jos tutustun siihen paremmin, en tykkääkään siitä, eikä me voidakaan olla ystäviä. Ehkä pelottaa tutustua senkin takia, että siskossani on joitakin piirteitä, jotka ärsyttää isässä. Mieluummin ehkä pysyy etäällä.

En siis rakasta siskoani, mutta en myöskään ole mitenkään sisarkateellinen. Sillä on kai hyvät välit vanhempiin, mutta jotenkin ajattelen, että ne on valheelliset (kun sisko ei tietääkseni tiedä, että isä petti äitiä). Enkä tiedä, onko ne kuitenkaan niin kovin hyvät välit, vai vaan sellaiset kohteliaan pinnalliset.

Siskoni lasta kohtaan mulla on lämpimiä tunteita. Se tuntuu mulle tärkeältä. Tulee tunne siitä, että haluan suojella siskoni lasta, haluan että siitä tulee onnellinen. Tuntuu hassulta, mutta siitä tulee oikeastaan mieleen mä pienenä. Eli samalla kun haluan siskoni lapselle kaikkea hyvää, haluan myös suojella omaa itseäni menneisyydessä. Kun ajattelen, että siskoni lapsen itkua ei saa mitätöidä sillä, että kiinnittää huomion johonkin kivaan ja yrittää piristää, ajattelen kai samalla sitä, että kun mä pienenä itkin, oisin kaivannut sitä, että olisin saanut itkeä suruni pois eikä mun itkemistä ois kielletty yrittämällä lopettaa se mahdollisimman pian. Kun ajattelen, että siskoni lapsen itku yritetään kieltää, samalla ajattelen, että mua ei osattu lohduttaa pienenä ja mun ei annettu rauhassa itkeä, vaan painostettiin lopettamaan itku ja olemaan väkisin iloinen. Kun haluaisin halata itkevää siskoni lasta, ajattelen samalla sitä, että muhun sattui aivan hirveästi se, kun isä oli mulle vihainen siitä, kun itkin.

Välit isovanhempiini on aika etäiset. Mun nyt jo kuollutta pappaa mä rakastin, sitä toista vielä elävää en rakasta. Miten tuntematonta ihmistä edes voisi rakastaa? Tuon pappani kanssa elämäni aikana vaihtamani lauseet jää alle sataan. Etäisempää ja tunnekylmempää sukulaista mulla ei varmaan ookaan. Toista mummiani kai rakastan, toista en. Noi joita en tunne ja joita en rakasta, on muuten mun isän vanhemmat. Onkohan ne sitten jotenkin niin tunnekylmiä ja puhumattomia, että isä ei ole saanut niiltä tarpeeksi rakkautta ja siitä on kasvanut sellainen kusipää? Ainakaan sotatraumoja pappallani ei ole, mutta ehkä aikakautensa tuotteena se tunteettomuus ja puhumattomuus ei pappallani mikään ihme kuitenkaan ole. Tuo ikä ja aika, jolloin on elänyt, ei tietenkään kaikkea selitä, toinen rakas pappani jopa oli sodassa ja silti oli ihanan empaattinen ja mukava.

Tästä tulisi ihan mielettömän pitkä postaus, ellen pätkisi tätä. Joten tässä oli johdanto aiheeseen ja seuraavassa jatkoa.

Elämän merkityksettömyys ja tyhjyys

Terapiassa on nyt tullut puhuttua tyhjyyden tunteesta, elämän mielekkyyden puutteesta. Viime aikoina on yhä useammin tuntunut olo tyhjältä, jotenkin siltä, että ei mitenkään akuutisti masenna, ei ahdista, mutta ei ole myöskään oikein mitään iloa tuottavaa. Olo on rauhaton ja tyhjyys häiritsee. Miksi mikään ei tunnu kiinnostavan?

Tänään viimeksi terapiassa mietin, mikä tuo tai toisi mun elämääni merkitystä ja mielekkyyttä. Ensimmäinen mieleen tuleva vastaus on mun ihana mieheni. Mutta toisaalta tuntuu että se ei riitä. Ei oman elämänsä sisältöä kai voi rakentaa toisen ihmisen varaan.

Sitten ajattelin, että mun elämään mielekkyyttä tuo se, että saan puuhastella. Eli että saisin elää kiireettömästi ilman stressiä ja tehdä mitä haluan. Lukea kirjoja, katsoa televisiota, hengata netissä, askarrella paskarrella ja näpertää kaikkea pientä, tehdä ja syödä hyvää ruokaa. Jutella mieheni kanssa, puuhailla kaikkea kivaa sen kanssa. Tavata muitakin ihmisiä, vaan olla.

Mutta olen silti epävarma. Voiko elämän merkitys olla näin yksinkertaista? Voiko elämän mielekkyys olla sitä, että ei ole pakko tehdä mitään velvollisuuksia? Ei siltä tunnu. Jotain kaipaan. Kaipaan sitä, että olisin todella kiinnostunut jostain. Kaipaan sitä, että kokisin olevani jossain hyvä. Kaipaan sitä, että kokisin jostain iloa.

Olen miettinyt, että haluaisinko alkaa harrastamaan jotain. En keksi mitään mikä voisi kiinnostaa. Väsyttää ja uuvuttaa. Tavallaan olen tyytyväinen elämäni ulkoisiin puitteisiin: ihana mies, ok asunto, mukava osa-aikatyö, fyysiset sairaudet ei haittaa, ulkonäköni hyvä, rahatilanne suht ok. Mutta silti olen tyytymätön: mulla ei ole konkreettisia haaveita, toivon vain abstraktisti sitä, että olisin onnellinen.

En haaveile lapsista, en matkustamisesta, en rikastumisesta, en kokoaikatyöstä, en laihtumisesta, en lemmikeistä, en asunnosta, en autosta, en vaatteista. En osaa sanoa, mistä haaveilen. En ehkä edes uskalla haaveilla mistään konkreettisesta. Ehkä mulle on tuottanut niin suurta tuskaa mun haaveiden murskaantuminen, että en uskalla enää toivoa mitään. Jos ei odota mitään, ei voi pettyäkään? Olen nimittäin huomannut, että kun mulle tulee jonkin toiveen/haaveen murskaantuminen, niin alan muistella vanhoja epätoivon ja pettymyksen hetkiä, ja ajattelen, että typerä minä, miksi menin uskomaan, että toive voi toteutua, mun pitäisi jo olla oppinut, ettei mikään koskaan onnistu... En kai ole vielä kunnolla käsitellyt ja surrut epäonnistumisiani ja vastoinkäymisiäni. Kai se on niin vaikeeta.

Edelleen kuitenkin silloin tällöin jaksan toivoa jotain uusia asioita ja taas pettyä ja pettyä. Pelottaa vaan, että kuinka paljon sitä oikein jaksaa. Tai enhän mä oikeastaan jaksakaan, jokainen uus pettymys tuntuu entistä raskaammalta. Sitten on taas vaikeampaa uskaltaa toivoa.

Tulee sellainen olo, että mitä se sitten kuitenkaan hyödyttää, että tietää, mitä haluaa, jos ei sitä pysty toteuttamaan. Toisaalta muistan kyllä sen ajan kun olin ihan hukassa itseni kanssa, en tiennyt lainkaan mitä ajattelen, tunnen, haluan. Ehkä se epätietoisuus on sittenkin pahempaa. Olisi parempi toivoa ja pettyä kuin vain apaattisena ja hämmentyneenä odottaa jostakin kiinnostumista. Epätietoisuus aiheuttaa ahdistusta, toiveiden täyttymättömyys masennusta. Masennus on kai parempi kuin ahdistus.

Yritän olla armollinen itselleni. Jos mikään ei kiinnosta, niin ei siitä tarvitse hermostua. Sitten vain oon niin väsynyt ja surullinen, että pitää potea ilottomuutta ja odottaa jos tulevaisuudessa joskus joku taas kiinnostaisi.

Tai ehkä tyhjyyden tunne johtuu jostain sisäisestä rakkauden kaipuusta? Siitä, että kokisi, että äiti ja isä rakastaa mua? Siitä, että osaisi itse rakastaa itseään?

Pitäisi puhua terapiassa lisää tästä elämän merkityksettömyydestä, siitä, että toivoisin elämääni jotain miellekkyyttä, siitä, että tuntuu tyhjältä. Ehkä mua pelottaa jatkaakin tosta aiheesta. Tulee surullinen olo, kun pohtii sitä avuttomuuden tunnetta, minkä elämän tyhjyys aiheuttaa. Tuota tyhjyyden tunnetta yrittää ehkä tiedostamattaankin välttää, vaikka sitä kai pitäisi käsitellä enemmän.

Haluaisin aina etukäteen tietää jonkin asian, mistä terapiassa voisin puhua, ettei tarvitsisi jännittää, että tuleeko alussa hiljaisia hetkiä, jolloin ei ole mitään sanottavaa. Tuntuu, että se terapia-aika menee hukkaan, jos sitä en "tehokkaasti" käytä. En halua tuhlata aikaa ”turhaan” hiljaisuuteen. Haluaisin puhua olennaisista asioista. Haluaisin saada terapiasta mahdollisimman paljon hyötyä, ja en usko hiljaisuuden sitä tuovan. Enkä ”epäolennaisista” asioista puhumisen. Terapiassa on rauhaton olo, jos ei mielessä ole mitään puhuttavaa. Silloin alkaa keskittyä siihen, että ei ole mitään mielessä, eikä ole mitään puhuttavaa. Silloin mietin sitä, että jaahas, nyt ei ole ajatuksia, mistäs puhuis, pian terapeutti kysyy, mitä ajattelen, hö, miksei voi tulla mitään puhuttavaa mieleen... Ehkä kontrolloin liikaa sitä, mikä on tärkeetä puhuttavaa, mikä taas turhaa, eikä hyödytä terapiaa. En vaan voi itselleni mitään. Haluan että terapia-aika on hyödyllistä, enkä tuhlaa sitä turhaan höpinään. Sitten kun ei tule mitään puhuttavaa mieleen, turhauttaa. En vaan pysty tyhjentämään mieltäni ja rauhoittumaan, vaan ajattelen sitä, etten ajattele mitään..

Mutta ehkä toi olemattomuuden välttäminen johtuukin ajan hukkaan menemisen lisäksi siitä, että haluan välttää tyhjyyden tunnetta. En halua vain olla möllöttää, koska sen lisäksi, että menetän tuon ajan "hukkaan", joudun ehkä kohtaamaan eksistentiaalista ahdistusta. Ehkä pakenen tuota olemassaolon tyhjyyttä, elämän merkityksettömyyttä ja järjettömyyttä myös terapian ulkopuolella. Ehkä suoritan elämääni, velvollisuuksia ja kivoja juttuja, jotta en huomaisi kaiken mielettömyyttä.

Psykoterapia

Tuntuu siltä, että nyt terapian aikana olen tavallaan tauolla elämästä. Olen pysähtyneenä tutkimaan mennyttä, analysoimaan nykyistä, pohtimaan tulevaa. Tarkkailen, mutten elä. En ehdi ja jaksa elää, energia menee mielen tutkimiseen.

Toisinaan kyllä pelottaa se, että terapia sitten joskus loppuu kokonaan. Mulle tulee sitten niin ikävä terapiaa ja terapeuttia. Onneks on ainakin vuosi jäljellä vielä. Nyt nimittäin on toisen terapiavuoden loppu lähellä ja kolmas vuosi alkamassa.

Tosi hassu ihmissuhde. En tiedä terapeutistani oikein mitään, mutta se tietää musta niin paljon. Se tuntee mut toiseksi parhaiten, heti mieheni jälkeen. Ja joiltain osin se tuntee mut jopa paremmin kuin mieheni.

Mun terapeutti on kyllä tosi tärkeä mulle. Jossain vaiheessa puhuttiin terapiassa yleisesti mun ihmissuhteista, mm. siitä, etten tunne siskoani siskoksi, eikä se tunnu ystävältä eikä kaverilta eikä äidiltä, vaan ehkä jonkinlaiselta tädiltä. Sitten puhuin siitä, miten tuntuu, ettei mulla ole koskaan ennen nykyistä miestäni ollut varsinaisia ystäviä, aiemmin ja nykyäänkin on ollut vaan hyviä kavereita, kavereita tai tuttuja. Sitten terapeutti kysyi, mihin lokeroon se kuuluu, ja kerroin, ettei se oikein sovi mihinkään valmiiseen joukkoon, vaan meen suhde on ihan omanlaisensa. Ei sitä tosiaan voi verrata mihinkään. Ei se oo mikään lääkärinkaltainen potilas-hoitaja -suhde, ei ystävyyttä, ei kaveruutta, ei rakkautta, ei vanhempi-lapsi -suhde. Se vaatii ihan oman lokeronsa. Väliaikainen ihmissuhde, joka ei unohdu koskaan ja joka kuitenkin on mulle ihan helvetin tärkeä, tavallaan tällä hetkellä mulle toiseksi tärkein mieheni jälkeen.

Muutamia kertoja, kun olen lähtenyt terapiasta pois, on portaissa tullut sellainen yksinäisyyden ja hylätyksitulemisen kokemus. Primitiivinen avuttomuusolo. Sellainen, että ei olisi halunnut lähteä pois terapiasta, jossa terapeutti kuuntelee ja ymmärtää mua. On tullut jo lähtiessä ikävä terapeuttia, joka hyväksyy mut sellaisena kuin olen. On tuntunut avuttomalta jäädä yksin.

Niin mitäs sitten, kun terapia loppuu ja jään yksin? Sitten kai mieheni saa alkaa kuunnella aktiivisemmin mun analysointejani kuin nykyisin. En kuitenkaan aio tehdä siitä terapeuttiani, se ei olisi hyväksi meen suhteelle, se ei ois hyväksi mun miehen mielenterveydelle, ja toisaalta eihän mun mies ees osais olla terapeuttina. Ei se osais kysyä hyviä kysymyksiä ja jaksais ahdistumatta ja kyllästymättä kuunnella mun itkunsekaista selostustani tunteistani ja sekavista ajatuksistani. Pitäis kai osata jotenkin olla itse itsensä terapeutti, jollain tavalla sisäistää terapeutti, oppia kysymään itse niitä kysymyksiä.

Pahoja päiviä ja hyviä päiviä

Nyt on ollut aika vaihtelevaa, välillä on ollut useita peräkkäisiä päiviä, jolloin olen ollut todella masentunut ja uupunut, välillä taas on ollut mukavaa. Eilen ja tänään on onneksi ollut kivaa. Siis kivaa, ihanaa! :)

Torstaina kävin pankissa. Tavalliselle käsittelytililleni oli kerääntynyt pari tonnia ”ylimääräistä”, joten päätin laittaa ne määräaikaiselle säästötilille vähän korkoa kasvamaan. Pankkivirkailija sanoi siinä tilitietojani katsoessaan, että sulla onkin ihan kivasti jo säästöjä, mihin säästät, asuntoa vartenko? Vastasin, että en säästä mitenkään tavoitteellisesti, että en tiedä mitä varten, ihan yleisesti pahan päivän varalle ja ehkä asuntoon. Siihen se n.50-55-vuotias nainen sanoi, että ei tuon ikäisenä mitään pahoja päiviä kannata miettiä. Hämmennyin todella! Sain vielä mutistua jotain, että no kyllä mun työpaikalla ainakin nyt on pahat päivät ja en saa niin paljon työvuoroja kuin haluaisin.

Mutta sitten pankkiasioinnin jälkeen aloin todella pohtia tuota lausetta. Juurihan monilla 25-vuotiailla niitä pahoja päiviä on; kitkutellaan pienillä opintotuilla, valmistutaan työttömäksi, kamppaillaan oman identiteetin kanssa -ja niin, masennutaan. Tälläkin hetkellä tunnen muutamia n.20-35-vuotiaita, jotka on psyykkisistä syistä sairauslomalla tai kuntoutustuella ja tulevaisuudessa häämöttää luultavasti työkyvyttömyyseläke. Omalla kohdallani en sitä pelkää, mutta jestas, että nuorien ei kannattaisi pohtia ”pahoja päiviä”!? Itselläkin nousee pian menot suuremmaksi kuin tulot, kun kelan terapiatuki laskee puoleen, ja alan maksamaan psykoterapiassakäynnistäni huomattavasti enemmän kuin nykyisin.

Havahduin tällä viikolla siihen, että tykkään kovasti nykyisestä työstäni. Työilmapiiri on mukava, työkaverit on kivoja, pomokin on mukava. Työ ei ole liian monimutkaista muttei myöskään liian yksinkertaista. Ei tarvitse ajatella liikaa, mutta ei ole tylsääkään. Ei tarvitse olla luova, mutta ei liian jyrkästi noudattaa sääntöjäkään. Ei tarvitse olla asiakaspalvelussa. Työstressiä on vain harvoin. Kuitenkin töissäkäyminen uuvuttaa; kotona olen kovin väsynyt. Ja aikaisin aamulla herääminen on ihan hirveetä. Monena aamuna ajattelen noustessani sängystä, että ai vittu, tää on ihan hirveetä, mä haluun työttömäksi, että vois nukkua aamuisin 9 asti, nyt kun pitää herätä viimeistään 6. Mutta sitten samana päivänä saattaa töissä tuntua kivalta. Se konkreettinen työ on sellaista, josta saan jonkinlaista tyydytystä; siinä mun järjestelmällisyysfiksaationi pääsee oikeuksiinsa.

Olen siis osa-aikatöissä. En jaksa enkä halua olla kokoaikatöissä. Haluaisin kyllä jaksaa olla kokoaikatöissä, vaikka en sitten olisikaan; mielestäni kokoaikatöissä kävijällä ei jää aikaa muuhun kuin töihin, nukkumiseen, syömiseen ja kotitöihin. Ei jää aikaa elää. Olisin ehkä vapaaehtoisesti down-shiftaaja, jos olisin terveempi tekemään sen päätöksen. Nyt olen valinnut lähinnä työttömyyden ja osa-aikatyön valillä. Ja luulen, että mun mielenterveydelleni on parempi käydä osa-aikatöissä kuin olla työttömänä, vaikka vapaaehtoista työttömyyttäkin on monesti tullut pohdittua. Kokoaikatöissä uupuisin nopeasti ja joutuisin sairauslomalle.

Vaikka olen omasta ”halustani” osa-aikainen, niin nyt laman jäljet on näkynyt sen verran, että en ole saanut niin paljon työvuoroja, kuin olisin halunnut. Se on aiheuttanut sen, että olen jälleen alkanut pohtimaan tulevaisuuttani työelämässä. Olen tyytyväinen nykyiseen työhöni, viihdyn siellä, enkä haluaisi hakea muita töitä. Eikä niitä töitä nyt noin vaan löydykään. En jaksaisi millään tuhlata vähäistä energiaani uuden työn opetteluun ja stressaamiseen. Ja kun mua ei kiinnosta mikään työ, ei kiinnosta hakea mitään. Mutta rahaa tulee nyt siis vähemmän kuin ennen. Ja samaan aikaan menot nousee suuremmiksi kuin ennen! Olen siis pohtinut myös osa-aikatyöttömyyden vaihtoehtoa. Soviteltua työttömyyskorvausta tulisi kuitenkin suhteellisen vähän, ja samalla menettäisin opiskelijaetuuteni, kun siirtyisin virallisesti opiskelijasta työttömäksi. Olen pähkäillyt ja pohtinut, mutten osaa päättää mitään. Tuttu on kuitenkin helpompi valinta kuin uusi tuntematon, ja sitä vain päättää olla toistaiseksi päättämättä mitään ja jatkaa jahkailua ja jossittelua.

Lomalla

Tällä viikolla on ollut terapiatauko. Samalla mulla on ollut normaalia enemmän vapaata töistä, eli olen oikeastaan ollut lomalla. Ollut mukava vaan puuhailla kotona. Nukkua pitkään, viettää jopa kokonainen päivä ilma velvollisuuksia; ilman töitä tai kotitöitä. Terapia on silti pyörinyt paljon mielessä. Mulla oli etukäteen mielessä, että kun on lomaa, jaksaisi ehkä nähdä kavereitakin. Mutta ei vain ole tullut toimerruttua. Olen vähän niin kuin ottanut loman sairausloman kannalta. Lepoa ilman suorituspaineita. On ehtinyt miettiä paremmin kaikkia juttuja. Lähinnä terapiaa... :)

Terapia vie valtavasti voimia ja ajattelen paljon terapia-ajatuksia ja ennen kaikkea terapiassa heränneitä tunteita kotona. Ja bussissa. Ja töissäkin kyllä. Että on se ihan hyvä välillä viettää lomaa terapiastakin. Tunnen hiukan syyllisyyttäkin siitä, että olen nyt niin omassa maailmassani, jotenkin niin itsekäs, ettei mulla riitä energiaa kiinnostua muista ihmisistä. Mutta kun väsyttää ja terapiatyöskentely väistämättä aiheuttaa sen, että omat piilossa olevat ajatukset ja tunteet kiinnostaa, niin ei kai kannattaisi syyllistyä siitä, etten ehkä huomioi muita ihmisiä. En vaan jaksa, kykene, pysty. Jos on iloton ja uupunut, niin ei siinä paljon muille ole annettavaa. Pitää vaan yrittää parantaa itseään ja toivoa, että joskus pystyisi suuntautumaan päänsä ulkopuolellekin. Itsen tuntemisen opettelu on hidasta ja hankalaa. Mutta välttämätöntä.

Mutta tosiaan kun käy läpi menneisyyttä, niin eihän sinne päähän mahdu samalla nykyhetki. Tai tulevaisuus. Kun on välttämätöntä, toisaalta ihan pakko, toisaalta itselle hyväksi, käydä läpi sitä mennyttä, niin sitten tietty jää se nykyhetki jotenkin pimentoon. Että odottaa, koskas tuo menneisyys on mietitty niin hyvin, että voisi keskittyä tähänkin hetkeen. Eilen juuri juttelin kaverini kanssa, joka on käynyt terapiassa aiemmin, ja kokee nyt, että sai terapiassa käsiteltyä lapsuustraumat, mutta nyt tarvis sitten ehkä apua elämään jatkossa. Noin musta tuntuu että mullekin käy. Että kun saan menneisyyden terapiassa puitua, jäänkin ihmettelemään että mitäs nyt sitten tulevaisuudessa. Pitääkin muistaa ottaa tää käsittelyyn ennen kuin terapia kokonaan loppuu.

Tärkeintä mun terapiassa kuitenkin on ollut menneisyyden käsittely. Terapiatuntien jälkeen on usein ollut hirveen uupunut olo. Raskas ja väsynyt. Surullinen ja onneton. Mutta ei mikään ihme, kun se suru uuvuttaa. On niin raskaita tunteita. Mutta samalla terapian rankkuus on luonut uskoa siihen, että terapia tosiaan toimii. On uskaltanut taas toivoa parempaa.

Onneksi nyt viime aikoina on ollut kuitenkin melko hyvä mieliala. Äidille kertomisen helpotus, lisääntynyt valo ja lämpö, loma, uudelle työkaverille masennuksesta & terapiasta kertominen, hyvien elokuvien katsominen, siinä jotain mielialaan vaikuttaneita asioita. Välillä olen ollut jopa iloinen! Tuon työkaverin kohdalla huomasin, että mitä useammalle masennuksestaan kertoo, sitä helpommaksi se muuttuu. Pystyn jotenkin olemaan rennompi, en niin jännitä sitä, että mitäs toi musta ajattelee, pitääkö se mua ihan hulluna jne, vaan pystyn ajattelemaan, että täähän on tosi yleistä ja ihan normaalia, sairaus siinä kuin fyysisetkin sairaudet.

Vaikka eihän se ihan noinkaan ole. Masennus ja ahdistus, uupumus ja suru; ne on niin olennainen osa mun persoonallisuutta, mun minuutta, ne on mun sisäisiä tunteita. Kun taas joku korkea verenpaine tai diabetes tai ihottuma on minuudesta erillisiä. Fyysiset sairaudet tuntuu irrallisilta häiriöiltä, jotka vaan hoidetaan pois, psyykkiset häiriöt taas on osa mua, ei ehkä ihan ominaisuuksia, mutta sellaisia minuuteen liittyviä osasia, että ne tuntuu todella henkilökohtaisilta.