Lomalla

Tällä viikolla on ollut terapiatauko. Samalla mulla on ollut normaalia enemmän vapaata töistä, eli olen oikeastaan ollut lomalla. Ollut mukava vaan puuhailla kotona. Nukkua pitkään, viettää jopa kokonainen päivä ilma velvollisuuksia; ilman töitä tai kotitöitä. Terapia on silti pyörinyt paljon mielessä. Mulla oli etukäteen mielessä, että kun on lomaa, jaksaisi ehkä nähdä kavereitakin. Mutta ei vain ole tullut toimerruttua. Olen vähän niin kuin ottanut loman sairausloman kannalta. Lepoa ilman suorituspaineita. On ehtinyt miettiä paremmin kaikkia juttuja. Lähinnä terapiaa... :)

Terapia vie valtavasti voimia ja ajattelen paljon terapia-ajatuksia ja ennen kaikkea terapiassa heränneitä tunteita kotona. Ja bussissa. Ja töissäkin kyllä. Että on se ihan hyvä välillä viettää lomaa terapiastakin. Tunnen hiukan syyllisyyttäkin siitä, että olen nyt niin omassa maailmassani, jotenkin niin itsekäs, ettei mulla riitä energiaa kiinnostua muista ihmisistä. Mutta kun väsyttää ja terapiatyöskentely väistämättä aiheuttaa sen, että omat piilossa olevat ajatukset ja tunteet kiinnostaa, niin ei kai kannattaisi syyllistyä siitä, etten ehkä huomioi muita ihmisiä. En vaan jaksa, kykene, pysty. Jos on iloton ja uupunut, niin ei siinä paljon muille ole annettavaa. Pitää vaan yrittää parantaa itseään ja toivoa, että joskus pystyisi suuntautumaan päänsä ulkopuolellekin. Itsen tuntemisen opettelu on hidasta ja hankalaa. Mutta välttämätöntä.

Mutta tosiaan kun käy läpi menneisyyttä, niin eihän sinne päähän mahdu samalla nykyhetki. Tai tulevaisuus. Kun on välttämätöntä, toisaalta ihan pakko, toisaalta itselle hyväksi, käydä läpi sitä mennyttä, niin sitten tietty jää se nykyhetki jotenkin pimentoon. Että odottaa, koskas tuo menneisyys on mietitty niin hyvin, että voisi keskittyä tähänkin hetkeen. Eilen juuri juttelin kaverini kanssa, joka on käynyt terapiassa aiemmin, ja kokee nyt, että sai terapiassa käsiteltyä lapsuustraumat, mutta nyt tarvis sitten ehkä apua elämään jatkossa. Noin musta tuntuu että mullekin käy. Että kun saan menneisyyden terapiassa puitua, jäänkin ihmettelemään että mitäs nyt sitten tulevaisuudessa. Pitääkin muistaa ottaa tää käsittelyyn ennen kuin terapia kokonaan loppuu.

Tärkeintä mun terapiassa kuitenkin on ollut menneisyyden käsittely. Terapiatuntien jälkeen on usein ollut hirveen uupunut olo. Raskas ja väsynyt. Surullinen ja onneton. Mutta ei mikään ihme, kun se suru uuvuttaa. On niin raskaita tunteita. Mutta samalla terapian rankkuus on luonut uskoa siihen, että terapia tosiaan toimii. On uskaltanut taas toivoa parempaa.

Onneksi nyt viime aikoina on ollut kuitenkin melko hyvä mieliala. Äidille kertomisen helpotus, lisääntynyt valo ja lämpö, loma, uudelle työkaverille masennuksesta & terapiasta kertominen, hyvien elokuvien katsominen, siinä jotain mielialaan vaikuttaneita asioita. Välillä olen ollut jopa iloinen! Tuon työkaverin kohdalla huomasin, että mitä useammalle masennuksestaan kertoo, sitä helpommaksi se muuttuu. Pystyn jotenkin olemaan rennompi, en niin jännitä sitä, että mitäs toi musta ajattelee, pitääkö se mua ihan hulluna jne, vaan pystyn ajattelemaan, että täähän on tosi yleistä ja ihan normaalia, sairaus siinä kuin fyysisetkin sairaudet.

Vaikka eihän se ihan noinkaan ole. Masennus ja ahdistus, uupumus ja suru; ne on niin olennainen osa mun persoonallisuutta, mun minuutta, ne on mun sisäisiä tunteita. Kun taas joku korkea verenpaine tai diabetes tai ihottuma on minuudesta erillisiä. Fyysiset sairaudet tuntuu irrallisilta häiriöiltä, jotka vaan hoidetaan pois, psyykkiset häiriöt taas on osa mua, ei ehkä ihan ominaisuuksia, mutta sellaisia minuuteen liittyviä osasia, että ne tuntuu todella henkilökohtaisilta.

Unet ja unohdetut (torjutut?) muistot

Aivot toimii jännästi. Kun noin vuosi sitten aloitin nykyisen työni, johon liittyy paljon numeroita, alkoi aivoissani tapahtua kummia. Jokin numerolokero aivoissa aktivoitui ja aloin muistaa joitakin numerosarjoja. Pari numerosarjaa tunnistin, esimerkiksi pankkitilini numeron, jota en kuitenkaan ollut koskaan opetellut ulkoa, se oli vaan jotenkin piirtynyt aivoihin. Eräs numerosarja oli kuitenkin mulle pieni mysteeri. Se oli selvästi puhelinnumero, mutta en tiennyt kenen. Kävin mm. läpi kännykkäni ja mietin kovasti, kenen numero se voisi olla. Jonkin aikaa asiaa selviteltyäni ja pähkäiltyäni selvisi, että numero oli mun yläasteaikaisen kaverini, jonka kanssa en ole ollut missään tekemisissä yhdeksään vuoteen! Siis numero, jota en ollut tarvinnut melkein kymmeneen vuoteen, putkahti yhtäkkiä mieleen! Olin todella ihmeissäni, kaikkeen kummaan aivot pystyy.

Tuon kokemuksen jälkeen uskoin paremmin siihen, että terapiassa kannatti käsitellä niitäkin vanhoja juttuja, joista en muista oikein mitään. Aivothan voi pienellä kaivelulla muistaa vaikka mitä unohdettua! Ja niinhän tässä onkin jo tullut muistettua vaikka mitä unohdettua. Viime viikolla viimeksi. Yhtäkkiä muistin yhden hajanaisen muiston lapsuudesta, jonka käsittely terapiassa oli ja on edelleen tarpeen. Miten sitä voikin vain unohtaa jotain melko merkittävääkin menneisyydestä ja sitten vuosia myöhemmin muistaa? Jännää.

Muistamisen hyvänä apuna mulla on ollut päiväkirjojen lisäksi valokuvat. Kummasti vain joistakin kuvista muistaa asioita, joita ei ilman kuvia lapsuudesta muistaisi. Myös esimerkiksi elokuvia katsoessa saatan muistaa jotain omasta menneisyydestäni ja päästä paremmin käsiksi tunteisiini. Esimerkiksi televisiosta tullut Terapiassa-sarja sai mut pohtimaan paljon sellaisia asioita terapiassa, joita ei ehkä ilman sarjan katsomista ois tullut oivallettua. Myös unien pohtimisella olen huomannut pääseväni kiinni ajatuksiin ja tunteisiin, joita en ollut jotenkin kunnolla tiedostanut.

Ennen terapian aloittamista näin vain epämääräisiä "tiikeri jahtaa" -painajaisia, mutta pikkuhiljaa terapian aloituksen jälkeen aloin nähdä paljon todellisempia unia. Tässä joitakin ylöskirjaamiani unia:


"Viime yönä näin unta, jossa olin ihan tuskainen ja itkin ja huusin känniselle äidilleni: LOPETA TOI RYYPPÄÄMINEN! EKSÄ VITTU TAJUA ETTÄ TOI SATUTTAA SUN LISÄKS MUITAKIN! Ja kun heräsin, en voinut kuin itkeä."

"Viime yönä näin sellaista unta, jossa puhuin äitini kanssa jossain tuttujen ihmisten seurassa, jotain sukulaisia siis. Jossain vaiheessa aloin itkeä ja tuskaisena ja vihaisena huusin äitille, että ymmärrän kyllä, että siskoni on väsynyt, kun vauva valvottaa, en aina ymmärrä, miten pienten lasten vanhemmat jaksaa, varsinkaan yksinhuoltajat, mutta ei mua saa verrata muihin, että ei mua saa vähätellä, sun pitäis tajuta, että mä oon ollut viime aikoina tosi uupunut ja väsynyt. Hmm.."


"Näin viime yönä erikoisia unia. Yhdessä unessa seurustelin ensimmäisen poikaystäväni kanssa ja jossain bileissä ihastuin yhteen tyyppiin, joka oli kiinnostunut musta. Sitten kävin sisäistä moraalikamppailua siitä, etten saisi pettää poikaystävääni, vaikka haluaisinkin kovasti suudella tuota ihastusta.

Aiemmin olin joskus nähnyt unta, jossa olin yhdessä nykyisen mieheni kanssa, ja ihastunut johonkin toiseen tyyppiin. Siinäkin unessa kävin kamppailua itseni kanssa siitä, että pitää olla uskollinen miehelleni, vaikka kovasti haluaisikin suudella jotain muuta. Tästä unesta keskustelin terapiassa ja terapeutti kommentoi sitä, että mulla on unissakin kova kontrolli päällä. Kun en siis unissakaan salli itselleni pettämistä. Otin ton unen puheeksi kun keskusteltiin siitä, että halveksun suuresti uskottomuutta, ja siihen varmaan osaltaan vaikuttaa toi isäni pettäminen. Niin että unissa pelkään sitä, että mäkin voisin olla niin kamala, että pettäisin.

Toinen uni, minkä viime yönä näin, liittyikin isääni. Siinä isä oli suhtautunut muhun jotenkin niin, että hermostuin ja aloin itkeä. Kerroin isälle, kuinka sen käytös loukkaa mua, ja että koen, että isä syyllistää mua jostain sellaisesta, mihin en ole syyllinen, vaan se on tapahtunut vahingossa, ilman että mua voisi siitä moittia. Merkittävää tässä unessa oli se, että olen aiemmin terapiassa kertonut terapeutille yhdestä jutusta, jolloin isäni oli puhelimessa suuttunut mulle, ja olin tuntenut, että se syyllistää mua tapahtumasta, johon en ollut voinut vaikuttaa, vaan joka oli tapahtunut sattumalta. Sen jälkeen aloin itkeä. Niin että siinä unessa uskalsin itkusta ja pahasta mielestä huolimatta kertoa isälle, että se oli mun mielestä kohtuuton ja suuttui mulle epäoikeutetusti. Oikeassa elämässä pelkäsin ja pelkään puolustaa itseäni isäni syytöksiltä."


"Näin viime yönä painajaista, josta muistan parhaiten sen, että itkin ja huusin isälle, että mä haluan sulta rakkautta! Mutta se vaan ihmetteli, että miksen ole niinkuin jotkut mun kaverit, miksi olen tällainen. Siinä unessa koin, että isä ei hyväksynyt mua sellaisena kuin olen, vaan se ois halunnut, että oisin erilainen."

"Viime yönä näin unta, jossa olin vanhempieni olohuoneessa sukulaisten kanssa. Oli jotkut juhlat ja moni joi jotain alkoholia. Siellä oli aikamoinen hälinä, monet puhui samaan aikaan. Isäni oli humalassa. Se nousi sohvalta ja kosketti mun hiuksia ja istu takasin. Olin ihan ihmeissäni ja kysyin tiukalla äänellä isältä, miksi se noin teki. Se hämmentyi mun kysymyksestä eikä osannut vastata. Sitten mua alko itkettää ja huusin, että miks se nyt koski mua, eihän se oo koskaan koskenut mua. Sitten menin lähemmäs isää ja huusin ja itkin, että mä rakastan sua, mutta en tiedä lainkaan rakastatko sä mua.

Sitten heräsin. Siinä unessa siis kavahdin isän kosketusta, koska ei me olla oltu fyysisesti tai henkisesti läheisiä ainakaan 13 vuoteen. Lapsena ehkä jossain vaiheessa, mutta sitä en muista. Unessa tuli hyvin esiin myös se, että mulla on hyvin ristiriitaiset tunteet isään: vihaa, rakkautta, surua, pettymystä, pelkoa. Ja tosiaan kaikesta huolimatta rakastan isää, mutta en tiedä rakastaako se mua."


"Viime yönä näin ekaa kertaa unta terapeutistani. Siinä unessa lensin terapeutin kotitalon ohi, ja katselin, kun terapeuttini oli pihalla 2 lapsensa kanssa. (Oikeasti en tiedä, onko terapeutillani lapsia). Koin kaipuuta ja ikävää terapeuttiani kohtaan. Siinä unessa oli rauhallinen tunnelma, vähän samankaltainen kuin siinä lumiukko-jouluanimaatiossa. En siis lentänyt räpistelemällä käsiäni, kuten ennen unissani, vaan tavallaan liidin silleen kevyesti ilman ponnistuksia.

Tänään kerroin terapiassa tosta unestani ja puhuttiin siitä ja mun tunteista terapeuttia kohtaan. Kerroin siis terapeutille, että se on mulle tärkeä ja että olen kiintynyt siihen, mutta tuntuu oudolta, että se tuntuu mulle läheiseltä, koska en tunne terapeuttiani. Ja että tuntuu haikealta, kun en voi olla terapeutilleni niin tärkeä, kuin mitä se on mulle. Ja että haluaisin, että olisin tärkeä(mpi?) terapeutilleni. Ja että terapiassa tuntuu kotoisalta ja rauhalliselta."


"Näin yhtenä yönä outoja unia. En enää muista niitä kaikkia, enkä muista kunnolla, mutta jotain kuitenkin. Tässä kaksi mielenkiintoisinta:

-Yhdessä unessa mulla oli penis ja stondis, ja halusin harrastaa seksiä mieheni kanssa. Hmm. Peniskateutta?!? ;o) Miksi ihmeessä samaistun homoihin, olen nähnyt usein ennenkin unia, joissa olen ollut mies ja kiinnostunut miehistä? En muista, että olisin koskaan nähnyt unia, joissa olisin kokenut olevani heteromies tai lesbo...

-Sitten yhdessä unessa ratsastin valkoisella hevosella. Olin jotenkin väärinpäin, mutta se ei haitannut, tuntui ihan luonnolliselta. Herättyäni tajusin, että se hevonen oli väärinpäin! Mä siis olin nenä menosuuntaan, mutta hepalla oli turpa takana. Eli se ratsasti pers edellä... Edettiin jossain maastossa hiekkarannalla, ja sitten se muuttui muunlaiseksi maaksi, kuitenkin koko ajan veden lähellä. Paettiin jotain, vedessä oli jotain pahoja örkkejä. Piti ylittää vesialueita ja hypätä laivaan ja taas saareen jne... Jossain vaiheessa se hevonen ei enää ollutkaan mukana menossa, vaan olin ihan ypöyksin. Se hevonen ei jostain syystä ollut voinut jatkaa matkaa. Pelkäsin niitä vesien kauheita örkkejä ja yritin paeta ja olla suojassa.

Kun heräsin, ihmettelin tuota unta jo senkin takia, että en ole koskaan ollut kiinnostunut hevosista. En ole ikinä ollut edes hevosen selässä, en edes ponin!

Aika pian tajusin, että tota unta vois tulkita niin, että se hevonen oli mun terapeutti! Yhdessä edettiin mun menneisyyden örkkien seassa, kunnes terapeutille tuli kesätauko ja jäin yksin pelkäämään vesiörkkejäni.

Olen joskus puhunut terapiassa siitä, että vesi edustaa mulle pelottavaa hallitsematonta turvattomuutta, kun se yritti joskus tulkita vettä äidin syliksi. En myöntynyt sen tulkintaan, vaikka myönsinkin kyllä, että toisaalta äidin läheisyys pelottaa, mutta vesi ei kuitenkaan edusta sitä, vesi edustaa ennemmin kuolemaa ja yleistä turvattomuutta.

Mutta mitä se kertoo, että terapeutti etenee väärin päin, vaikkakin oikeaan suuntaan? ;o)"


"Näin edellisyönä todella kamalaa painajaista, ja kun heräsin siihen, oli todella tuskainen olo. Pelotti nukahtaa uudelleen, kun pelkäsin, että painajainen jatkuu. Onneksi ei kuitenkaan jatkunut. En muista, että oisin koskaan nähnyt noin painostavan ahdistavaa unta. Siinä unen lopussa mm. en pystynyt liikkumaan enkä puhumaan, ja yritin toistuvasti huutaa mieheni nimeä ja apua. Yritin herätä painajaisesta pinnistelemällä ja keskittymällä heräämiseen (näin mulla käy tosi usein tavallisten painajaisten kanssa), mutta se ei vaan onnistunut. Jotkut ihmiset oli tekemässä mulle jotain pahaa, ja tunnelma oli todella painostava. Herätessä lakana oli ihan märkä, ja vapisin pelosta. Itkin.

Sitten myöhemmin aamulla kun heräsin uudelleen, aloin miettimään unta, enkä muistanut sitä sisältöä enää kunnolla, ainoastaan ton lopun tuntemukset. Tuli mieleen, että sitä unta vois tulkita niin, että olin paniikissa mm. koska en enää pystynytkään kontrolloimaan itseäni (en voinut liikkua, puhua, enkä herätä), en pystynyt suojautumaan maailman pahuudelta. Ja terapiaan mennessä on viime aikoina ahdistanut se, että olen etukäteen tiennyt, että tulen jatkamaan samoista ahdistavista tunteistani vanhempiini, niistä hankalista suhteista ja surullisista, pelottavistakin tunteista. Se pelottaa, etten voi tunteilleni mitään, se kipeä suru vain satuttaa ja raatelee mua.

Niin ja sitten se, että mun mies on mun turvani. Se, jonka rakkauden avulla jaksan elää, ja yrittää uskoa parempaan tulevaisuuteen. Se, jota voin halata. Joka lohduttaa, kun mulla on paha olla.

Tuntuu jotenkin ajankohtaiselta se teoria, että masennus on suojakeino menetysten aiheuttamaa sietämätöntä tuskaa vastaan. Tällä hetkellä tuntuu uskottavalta, että masennus olisi kehittynyt, jotta jaksoi elää. Että se peitti ne tuskaiset surun tunteet. Oli sietämätöntä, kun nuorena ei ollut läheisiä. Kaverit kiusasi ja oli epäluotettavia, äiti joi, isä oli pelottava, määräilevä, ei sietänyt mun itkemistä... Oli pakko masentua. (Ja myöhemmin kun masennus iski pahempana, oli valtava stressi mm. opiskelusta, joka aiheutti masennuksen lisäksi ahdistusta. Olihan sekin surullista, kun kaikki haaveet tuntui kaatuvan sen myötä, ettei opiskelut sujunutkaan. Tajusin, että mun alalta ei löydy töitä, musta ei tulekaan mitään mahtavaa älykästä ammattilaista. Se oli kova kolaus, vasta pikkuhiljaa olen päässyt tuon asian yli. Surrut opiskelujen "hyödyttömyyden".) Mutta sen pohjamasennuksen, dystymian, surua olen vasta alkanut käsittelemään."

Olin rohkea

Onnistuin viikonloppuna. Kerroin äidilleni, että mulla on mielenterveysongelmia. Kerroin, että sairastan masennusta ja ahdistusta ja että söin n. vuoden masennuslääkkeitä ja käyn kaksi kertaa viikossa psykoterapiassa.

Tuli pari sopivaa tilannetta, joiden jälkeen ajattelin, että seuraavaksi kun tulee sopivasti sivuttua jotain sopivaa aihetta, olen rohkea ja töksäytän jonkun lauseen, josta keskustelu voi alkaa. Näin sitten kävi. Heti alkulauseiden jälkeen tuli osittain helpottunut olo. Olin vihdoin pystynyt siihen! Asiasta puhuminen ei enää ollut mun vastuulla, nyt äiti tiesi, ja voi kysellä jos haluaa. En enää ”salannut” masennustani.

Alkuhelpotuksesta huolimatta olin jännittynyt. Tuntui oudolta ja epätodelliselta. Olin yhtäkkiä uudessa tilanteessa ja aika tuntui kuluvan todella nopeasti. Jälkikäteen en muista kunnolla, mitä kaikkea tuli sanottua ja missä järjestyksessä.

Äiti suhtautui ihan hyvin. Tai myöhemmin mulle tuli mieleen, että ehkä se suhtautui liiankin asiallisesti. Olisin ehkä kaivannut jotain tunteellisempaa. En tiedä. Ehkä olisin kaivannut empatiaa. No, enpä itsekään kovin tunteellinen ollut. Ehkä äiti oli siksi asiallinen kun mäkin olin. Ei mua vaan siltä jännitykseltäni alkanut edes itkettämään. Ei tarvinnut miettiä, uskallanko itkeä vai yritänkö estää itkun, kun ei itku edes yrittänyt tulla.

Mutta kovin tyytyväinen kuitenkin olen viikonlopusta. Nyt äiti tietää. Jatkossa voi olla helpompi puhua lisää. Eilen oli hyvin rauhallinen olo. Juuri nyt on mukava olla. Ei sureta eikä masenna, ei stressaa eikä ahdista.

Yritän

Viikonloppuna ois tulossa tilaisuus jutella äitin kanssa. Yritän kovasti saada itsestäni ulos jotakin. Yritän olla rohkea. Yritän pystyä kertomaan äidilleni, että mulla on mielenterveysongelmia. Yritän.

Mutta en tiedä pystynkö. Mitään konkreettista suunnitelmaa ei vieläkään ole, vaikka terapiassakin olen viime aikoina puhunut suurimman osan ajasta tästä kertomisesta. Edelleenkään en tiedä, mitä haluaisin sanoa tai millä lauseella voisin aloittaa.

Pelottaa.