keskiviikko 23. helmikuuta 2011

Psykoterapiasta

Sain kommentin ensimmäiseen blogikirjoitukseeni. (Kiitos muuten vielä myös niille parille muulle lukijalle, jotka on kommentoinut vanhojakin postauksia. On hyvä palata tutkailemaan, mitä on aiemmin kirjoittanut. Toivon siis todellakin keskustelua vanhoistakin kirjoituksista!)

Aloitin blogini reilu vuosi sitten. Olin ekan kirjoituksen aikoihin kelan tukeman psykoterapian puolessa välissä, enkä vielä ajatellut jatkavani terapiaa kelan tuen jälkeenkin. Kuvittelin siis olevani suunnilleen terapian puolessavälissä. Nyt on kelan tuki pian loppumassa, mutta en todellakaan lopeta vielä. Lopetusajankohta on nyt avoinna, lykkään vaan pikkuhiljaa edemmäksi sitä ajankohtaa, johon asti ainakin jatkan. Toistaiseksi ollaan sovittu terapiasta ainakin tämän vuoden 2011 loppuun asti. Itseasiassa terapiassa ollaan nyt sivuttu sitäkin mahdollisuutta, että lisäisin viikkokertojen määrän kolmeen tai jopa neljään, jolloin alottaisin psykoanalyysin. Mutta nuo ovat vain sivuamisia, saatan lisätä käyntitiheyttä, mutta todennäköisemmin en.

Juttelin tässä taannoin erään tuttuni kanssa, jonka tiesin olevan masentunut ja käyvän psykoterapiassa. Hän oli lähes yrittänyt itsemurhaa, ollut viikkoja psykiatrisessa sairaalahoidossa ja ollut kuukausia sairauslomalla, ollut todella syvästi masentunut. Mutta alkanut parantumaan, ja vain puoli vuotta myöhemmin ollut kokoaikatöissä ja voinut psyykkisesti erittäin hyvin. Kuulosti erikoiselta. Aivan erilaista kuin mulla. Mulla ei masennus missään vaiheessa ole päässyt todella syväksi, mutta sitkeästi se lievänä kyljessä koko ajan on. Ei mulla ole niitä jyrkkiä alamäkiä,mutta ei kyllä ylämäkiäkään. Siksikin tuota terapian tihentymistä on pohdittu, kun vaikka terapia on auttanut mua paljon, masennus edelleen on kovin tiukasti mussa kiinni. Lievänä, mutta jatkuvana. Tiheämpi terapiakertojen tahti voisi auttaa nopeammin, voisin päästä helpommin syvälle siihen masennuksen sisimpään.

Tuntuu mielettömän hienolta, että olen sattunut löytämään mulle sopivan terapeutin, joka oikeasti tuntuu ammattitaitoiselta, luotettavalta, välittävältä, kiinnostuneelta. En ajattele, että terapeutti ei ole tarpeeksi hyvä, kun ei ole vielä onnistunut parantamaan mua tarpeeksi, tai että itse olisin huono terapiassakävijä, kun en ole vielä tarpeeksi parantanut itseäni. Ajattelen, että mulla se masennus tosiaan on niin sitkeästi kiinni mun persoonassa (muistan lukeneeni diagnoosistani dystymia myös muodon depressiivinen persoonallisuus, joka mielestäni selittää sitä, miksi pitkäaikainen masennus dystymia ei tunnu olevan vain irrallinen sairaus vaan jotenkin olennaisesti kiinni minuudessa olevaa häiriötä), ettei siihen vain vielä kolme vuotta terapiaa riitä. Olen siis toiveikas sen suhteen, että terapiasta on vielä mulle suurta apua, en ajattele, että kun en vielä ole parantunut kunnolla, kaikki on toivotonta. Viimeksi maanantaina onnistuin saamaan terapiassa sellaisen oivalluksen, että vieläkin ihmetyttää.

tiistai 1. helmikuuta 2011

Tulevaisuudesta

Terapiassa olen tässä vajaan kolmen vuoden aikana käsitellyt paljon menneisyyttä. Eräältä terapian läpikäyneeltä kaveriltani kuulin pari vuotta sitten, että se oli omassa terapiassaan saanut käsiteltyä menneisyyden haamut, mutta tajusi terapian loputtua, että olisi ollut hyvä, että olisi puhunut enemmän myös tulevaisuudesta. Tuo jäi mun mieleeni, ja nyt kun olen yhdenlaisessa terapian taitekohdassa (menneisyys ei tunnu vielä tarpeeksi käsitellyltä, mutta koen, että olen saanut puhuttua paljon kaikesta haluamastani, ei ole juurikaan enää mielessä mitään, mistä ehdottomasti haluaisin puhua), mielessä on käynyt tulevaisuudesta puhuminen.

Se se onkin vaikeaa. Olen tajunnut terapian kuluessa paljon siitä, mitä en halua elämääni ja myös jonkinverran siitä, mitä haluan elämääni, mutta yksi suuri kysymysmerkki ainakin on jäljellä: työ.

Mulla ei ole edelleenkään oikein mitään hajua, mitä haluaisin tehdä työkseni. Jotain osa-aikatyötä kuitenkin haluaisin tehdä mieluummin kuin olla työttömänä. Mutta kun olen silleen ihan ok tyytyväinen tämän hetkiseen tilanteeseen, niin ei tule tehtyä mitään päätöksiä töihin tai koulutukseen hakeutumisesta, kun ei tiedä, mitä haluais.

Tiedän, että en halua mitään liian stressaavaa, en kokoaikatyötä, en asiakaspalvelua, en liian fyysistä, en sitä, en tätä. Mutta mitä sitten oikein haluan? En tiedä. Olisi kiva, jos olisi jotain, joka kiinnostaisi.

Haluaisin kuitenkin kiinnostua jostain, olisi kiva, jos olisi jokin työ, jota haluaisi tehdä. Mutta ei kai tässä oikein voi muuta tehdä, kuin toivoa, että joskus jokin asia alkaa kiinnostamaan. Ehkä ei pitäisi pitää sitä työtä minään ongelmana. Yrittäisi vaan elää hetkessä. Että nyt kun oon suht tyytyväinen työhöni, olisin vain rauhassa töissä enkä murehtisi tulevaa. Vasta kun joudun työttömäksi tai tympäännyn tuohon työhön, alkaisin tehdä päätöksiä tulevasta.

Pelottaa vastuu. Pelottaa, kun olen vastuussa omasta elämästäni. Omista valinnoistani. Valinnat ahdistaa, niitä täytyy koko ajan tehdä, ja ne voi mennä pieleen. En haluaisi olla vastuussa mistään! Terapeutti sanoi kerran jotain sellaista, että jos on nuorena ollut hyvin vastuullinen, voi aikuistumisen kynnyksellä tuntua siltä, että haluaisikin olla vastuuton.

(En oikein tiedä tuosta vastuullisuudesta nuorena, ainakin olen ollut hyvin yksinäinen ja siinä mielessä hyvin tietoinen siitä, että olen valintojeni kanssa yksin, kukaan ei auta, itse pitää päättää. Ehkä se sitten on ollut sitä vastuullisuutta. Vaikka olen ollut teininä usein kännissä, harrastanut seksiä jne, niin olen kuitenkin ollut siinäkin vastuullinen. En ole koskaan sammunut, olen aina käyttänyt kondomia, olen peittänyt krapulani vanhemmiltani jne. Teininä tuntui, ettei itsellä ole tarpeeksi oikeuksia, nykyään tuntuu, että itsellä on liikaa vastuuta.)

Tuntuu hullulta kun ikäiseni kaverit hankkii lapsia, muuttaa omakotitaloihin, ostaa autoja ja koiria, käy ”oikeissa töissä”, matkustelee... Välillä tuntuu niin epätodelliselta, että onko jotenkin niin, että todella muut alkaa olla aikuisia ja itse on edelleen jonkinlaisessa nuoruudessa. Mutta eihän se ihan niin ole. Eihän mulla luultavasti vanhanakaan ole mitään omakotitaloa, autoa, lasta tai kokoaikatyötä. Eikä sekään kai mitään vastuuttomuutta ole, ettei hanki lasta masentuneelle vanhemmalle, elä epäekologisesti, uuvuta itseään työssä. Eri tilanteissa vastuullisuus ja aikuisuus vaan on erilaista.

Jotenkin vaan noita tuoreita vanhempia ajatellessa tulee olo, että itse sitten kuitenkin jää paitsi jostain hienosta. Että vaikka on kaikkien ihmisten kannalta parempi, etten hanki lapsia (erityisesti mun ja sen kuvitellun lapsen!), niin kuitenkin se jollain tavalla surettaa, ettei pääse osalliseksi siitä ilosta, mitä muut vanhemmat kokevat lapsistaan. En siis todellakaan halua lapsia, enkä ole koskaan halunnutkaan. Aiemmin, ennen terapiaa, olen halunnut haluta lapsia; olen ajatellut, että olisi kiva, jos haluaisin lapsia. Mutta myöhemmin olen tajunnut, etten mä vain halua, eikä mun tarvitsekaan haluta. Enää en siis haluakaan haluta. Ei ole sellaista toivetta, että mä sopisin ”normaalin” ihmisen muottiin. Onneksi mun mieskään ei halua lapsia. Olisi aika ikävä tilanne, jos toinen haluaisi ja toinen ei. Nyt kun olen masentunut ja ahdistunut ja maailmassa on jo liikaa ihmisiä ja en usko voivani olla hyvä äiti jne, niin päätöksemme olla tekemättä lapsia on kyllä hyvin selkeä ja olen hyväksynyt sen, että tässäkin kohtaa eroan muista "tavallisista" ihmisistä. Mutta kyllä se lapsettomuus silti jotenkin surettaa, vaikka vapaaehtoista ja itsevalittua onkin.