Optimismistä ja pessimismistä

Sain työnantajaltani viime jouluna lahjaksi positiivareiden kalenterin, "menestyjän päivyrin". Tuosta lähtien on aina välillä ollut mielessä kirjoittaa jotain optimismistä ja pessimismistä, positiivisuudesta ja negatiivisuudesta. Aluksi ajatuksena oli haukkua optimismia ja puolustaa pessimismiä. Mutta tässä ajan kuluessa olenkin alkanut kyseenalaistaa sitä, että olisin pessimisti.

Olen aina vihannut kaikenlaista yltiöpositiivisuutta, esim. juuri positiivareiden 'Asenne ratkaisee. Aina.'-motto on saanut mut ärsyyntyneeksi ja vihaiseksi ja on tuntunut, että optimistit syyllistää ei-optimisteja siitä, että jos tuntuu pahalta, se on oma vika, kaikki on itsestä kiinni. Siis sellainen oikeistolainen ajatustapa, että 'jokainen on oman onnensa seppä', ja 'jos haluat menestyä, niin usko vain itseesi ja ole positiivinen, niin menestyt' jne. on aina saanut mut näkemään punaista. Olen pitänyt itseäni pessimistinä, koska olen pitänyt optimismia niin vastenmielisenä ylimielisyytenä ja itsepetoksellisuutena, että on tuntunut, että olen täysin vastakkaista mieltä. Mutta nyt olen alkanut ajattelemaan, että ehkä mä en olekaan pessimisti, vaan ihan vaan realisti.

Jos kaatuu paskaa niskaan, en yritä optimistin tavoin kuvitella, että kaikki on hyvin, kunhan vain uskottelee niin itselleen, kunhan vain tarpeeksi sinnikkäästi yrittää kieltäytyä näkemästä, tuntemasta ja haistamasta sitä paskaa. Että paskasta viis, asenne ratkaisee, ei täällä mikään haise... Mutta kuitenkin jos vaikka naamassa on luomi, en ala ajattelemaan pessimistin tavoin, että luomessa on varmasti melanooma, ja syöpä leviää sieltä joka paikkaan ja kuolen...

Ehkä olen vain aiemmin tavannut liikaa optimisteja ja vasta nyt, kun olen tavannut todella pessimistisiä ihmisiä, alan ajatella, että oon realisti.

Voin huonosti, koska mulle on tapahtunut ikäviä asioita. Näen kuitenkin monissa asioissa hyvää, kykenen olemaan kiitollinen monesta asiasta, koska mulle on tapahtunut paljon hyvääkin.

Uskon, (ja näin monet tutkijatkin ajattelee,) että optimismiin ja pessimismiin vaikuttaa paljon sekä oma temperamentti, persoonallisuus, että eletty elämä, kokemukset.
En siis olisi heti teilaamassa pessimistejäkään, koska jos elämä on opettanut, että joka kulman takana tulee sitä paskaa niskaan, eikö silloin paskattoman kulman olettaminen ole silkkaa hulluutta, ja paskakulman olettaminen taas nimenomaan realismia...
Toisaalta taas täytyy myöntää, että jos optimisti on selviytynyt kaikista aiemmista koettelemuksista hyvin, tai niitä ongelmia ei juuri ole ollutkaan, saattaa tulevaisuuteen äärimmäisen positiivisesti suhtautuminen olla hyvinkin ymmärrettävää, luonnollista, jopa realismia.

Ehkä niissä optimisteissa ärsyttääkin vain se muiden syyllistäminen, ei se itse positiivisuus. Tuntuu, että positiivarit ei osaa kohdata muita ihmisiä empaattisesti, ymmärtäväisesti, vaan ne kuvittelee, että kaikilla muillakin positiivisten mantrojen hokeminen (ja se saatanan asenne!) ratkaisee kaiken, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Ehkä ärsyyntymisen aiheuttaa se, että positiivarit tuntuu kieltävän ihmisten oikeuden olla sellaisia kuin ne on. Taas päästään siihen aiheeseen, että kun olen kokenut, ettei isä salli mun olla sellainen kuin olen, (itkevä, surumielinen,) vaan ärsyyntyy itkemisestä, olen yliherkkä niille tahoille, jotka kieltää joiltain ihmisiltä oikeuden olla omia itsejään. Kuten nyt vaikkapa ne tietyt uskovaiset, jotka ei hyväksy homoseksuaaleja tai sitten ne positiivarit, jotka ei tunnu hyväksyvän sitä, että jotkut ihmiset nyt vain ovat 'sielultaan' surumielisiä.

Kirjoittamattomuudesta

Aiemmin olen täällä pohtinut sitä, etten ole oikein kirjoittanut viime aikoina, koska elämä on tuntunut niin kiireiseltä. Että haluaisin kirjoittaa tänne, mutta en tunnu löytävän tarpeeksi aikaa. Ja että motivaatiota ja halua ja tarvetta on kirjottaa, mutta ei kuitenkaan niin paljon, että oikeasti kirjoittaisin.

Madeleinen blogin avulla tajusin, että ”yksi mun jonkinlaisen blogihiljaisuuden syy taitaakin olla se, että olen nyt ystävystynyt pikku hiljaa ihmisen kanssa, jonka kanssa voin avoimesti puhua mielenterveysongelmista, psykoterapiassa käymisestä, ongelmallisista suhteista vanhempiin jne. Ystäväni kanssa keskustelu on lisäksi auttanut mua paljonkin omassa terapiassani; olen oivaltanut paljon uusia asioita ystäväni ansioista. Live-elämän vertaistuki on osittain vähentänyt tarvetta nettielämän vertaistukeen.”

Olen koko elämäni ajan (tai siis ala-asteen puolivälistä lähtien) kirjoittanut päiväkirjaa. Kun aloitin psykoterapian, päiväkirjani pikkuhiljaa muuttui koskemaan enemmän tapahtumia kuin tunteita. Aloin siis enemmän kirjoittaa neutraalisti siitä, mitä olen tehnyt, enkä valittamaan siitä, mitä olen tuntenut. Tän blogin aloituksen myötä se korostui, vain harvoin on tullut enää tilitettyä paperiseen päiväkirjaan niin kuin joskus aiemmin. Ja nykyään taas, tässä reilun vuoden aikana, olen alkanut yhä enemmän puhumaan ystävilleni mielenterveysongelmistani. Jatkan silti edelleen paperipäiväkirjaani, kyllä sinnekin kertyy kamaa, mitä ei voisi muualla sanoa (paitsi terapiassa). Koen silti edelleen tarvetta tälle blogille, etenkin nyt kun tulevaisuudessa häämöttää terapian kesätauko.

Niin ja yksi syy vähentyneeseen kirjoitteluun on se, että tavallaan tuntuu, että olen täällä jo lähes kaiken sanonut. Haluan blogini olevan nimenomaan blogi, en mikään päiväkirja, jossa toistelen samaa viikosta toiseen. Mutta koska terapiassakin tulee koko ajan oivalluksia, kyllä nitä uusia kirjoitusaiheitakin tulee.

Äitienpäivä

Lähetin tänään sähköpostilla äidille äitienpäiväkortin (pari viikkoa sitten ottamani valokuvan vanhempieni pihan pajukissoissa olevasta nokkosperhosesta), ja kirjoitin viestiosaan "Hyvää äitienpäivää! Olet mulle tärkeä."

Monille ihmisille äidin muistaminen äitienpäivänä vaikkapa kortilla jossa lukee rakas tai jopa muuten vaan sanomalla äidille, että rakastaa, on täysin luonnollista. Mulle ei todellakaan ole. En ole mahdollisesti varhaislapsuutta lukuunottamatta koskaan kuullut vanhempieni sanovan mulle mitään sen kaltaista, että ne rakastais mua tai välittäis musta tai että olisin tärkeä. En ole itsekään niin sanonut, moneen vuoteen en ole niin vihamuurini takia oikeastaan kokenutkaan. Tänään sanoin äidilleni, että se on mulle tärkeä. Tää on mun elämässäni aika iso ja merkittävä juttu.

P.S. On taas ollut viime aikoina tosi hektistä. Kirjoitushaluja olisi, muttei tarpeeksi kovaa tarvetta kirjoittaa, jotta löytäisin sille aikaa kaikelta muulta. Palailen kuitenkin taas joskus, ainakin vielä toukokuussa.