lauantai 22. lokakuuta 2011

Hetkessä eläminen

Tää sekalainen teksti on osittain vastaus edellisen postauksen ekaan kommenttiin, lähinnä jatkoa siis muutoksen kaipaamiseen / kaipaamattomuuteen.

En ajatellutkaan, että haaveilu ja muutoksen kaipuu kielisivät siitä, että ihmisellä on suorittamispakkoa. Tai että ylipäätään kunnianhimo tai elämässä "menestyminen" olisi huono asia, ei toki. Ehkä aluksi ajattelin jopa päinvastoin; että "terveillä" tulisi olla haaveita ja kunnianhimoa.

Mulla oli siis ehkä ennen tuota mieheni kanssa keskustelua juuri sellainen olo, että "terveellä" ihmisellä tulisi olla haaveita ja suunnitelmia, ja omat epämääräiset hyvin vähäiset toiveet kertoisivat juuri siitä, että masennukseni vuoksi en kykenisi unelmoimaan, en ehkä uskaltaisi haaveilla, välttäisin jotenkin alitajuisesti toivomasta tulevaisuudelta liikoja, jottei sitten taas pettyisi. (Olen siis myös sitä mieltä, että vähään tyytyminen on hyvä tavoite, mutta se ei saa johtua siitä, että alistuu vähään, koska ei uskalla toivoa enempää, vaan siitä, että tyytyy vähään, koska ei aidosti kaipaa enempää.) Mieheni kuitenkin on elävä esimerkki siitä, että tosiaan voi olla haaveilematta ja kaipaamatta mitään muutosta mutta olla samalla oikeasti onnellinen. Ehkä oma epävarmuuteni haaveiden olemassaolon tarpeellisuudesta kertoo siitä, että todella kipeästi kaipaisin muutosta, mutta se muutos ei ole mitään ulkoista helposti (tai vaikeasti, mutta kuitenkin konkreettisesti) korjattavaa, vaan nimenomaan sisäistä. Kaipaan hirveästi muutosta siihen, että en olisi masentunut, että en olisi musertuneena surutaakan alla, vaan voisin kokea olevani onnellinen, vapaa.
Että olo olisi keveä, ei raskas.

Elämän tarkoituksettomuuden ja merkityksettömyyden koin aikoinaan todella ahdistavana. Ajattelen edelleen, että elämällä ei ole mitään tarkoitusta, mutta olen sentään saanut mielekkäitä asioita elämääni; ihmisiä ja asioita, joista olla kiinnostunut. Luulen että se riittää, ei tarvita mitään mullistavampaa merkityksellisyyden kokemusta.


Mun elämä on nyt kyllä mielekästä, mutta sisäisesti jokin hiertää vielä pahasti.


Tuosta suorittamisesta vielä; Olen nyt tiedostanut sen, että vaikka en suorita elämääni niin kuin sitä yleensä ajatellaan suoritettavan (stereotyyppiset opiskelut, työnteot, lapset jne), arkeeni mahtuu hurjasti asioita, joita jollain tasolla suoritan. Suoritan tehokasta tiskaamista radio-ohjelmaa netistä kuuntelemalla, suoritan tehokasta kirjan lukemista tv-ohjelman mainostauolla, suoritan tehokasta käsitöiden tekoa tv-ohjelmia katsoessa, suoritan pikkujuttuja ja toimin tehokkaasti monia monia tunteja päivässä. Siihen haluan muutosta. Haluan hiljentää tätä puuhailua. Kaikkia kiinnostavia tv-ohjelmia ei ehdi katsomaan, edes jälkikäteen netistä, osa kannattaa jättää kokonaan väliin, eikä yrittää mahduttaa niiden suorittamista aikatauluihin. Koitan hidastaa elämääni niin, etten multitaskaa liikaa elämääni. Mainostauoilla voi vaikka mietiskellä. Tiskatessa voi mietiskellä. Tv-ohjelmia voi katsoa ilman että samalla näprää käsillään jotain. Paskalla voi käydä ilman että lukee samalla lehteä.

Saattaa vaikuttaa aika pieneltä ongelmalta tai sitten helpolta ratkaisulta, mutta mulle on muodostunut tiettyjä rutiineja ja muutenkin on tiettyjä pakkomielteitä, joiden muuttaminen ja vastustaminen on hankalaa. Mutta yritän, koska luulen, että silloin kiireen tuntu vähenee, ja ennen kaikkea; on enemmän läsnä omassa elämässään. Ei vain suorita miljoonaa asiaa samaan aikaan, ja samalla suunnittele, mitä seuraavaksi, vaan oikeasti pysähtyy elämään. Kokemaan. Olemaan. Olemaan, ei vain tekemään.


Jos on sellainen olo, että elämä on liian nopeaa, eikä pysy mukana, vaan elämä lipuu ohi, kannattaa yrittää hidastaa sitä omaa elämäänsä niin että pysyy siinä mukana. Olen miettinyt paljon valokuvausta viime aikoina ja siihen yksi näkökulma on (mm. viimeisimmässä Voima-lehdessä Teemu Mäen kolumnissa mainittu), että valokuvatessa tavallaan etäännyttää itsensä tilanteesta. Kuvaamalla saa keskityttyä hyvän kuvan ottamiseen, ei tarvitse aidosti elää siinä tilanteessa. Kuvan ottaa itselleen tallenteeksi, muistoksi tilanteesta, jossa ei keskittynyt vain kokemaan, jotta voi sitten myöhemmin muistella ja kuvitella kokeneensa. Tavallaan ymmärrän näkökulman hyvin, on erilaista olla vaikka pienellä tunnelmallisella musiikkikeikalla keskittyneenä vain kokemaan ja elämään siinä hetkessä kuin miettiä, mitkä säädöt kameraansa ottaa, ja samalla missata laulujen sanat ja fiilis (puhumattakaan vaikka siitä, että on niin humalassa, että keskittyy kaikkeen muuhun kuin esiintyjään...) Tai että on erilaista liikkua luonnossa aistien ja fiilistellen sitä sellaisenaan kuin että katselisi koko ajan näkemäänsä vain sillä silmällä, että mistä saisi hyviä kuvia. Yleistystä, tottakai, ja tietenkin asiat voi yhdistää; voi nauttia luonnosta mutta välillä kuvatakin, voi nauttia keikasta, mutta välillä kuvatakin. Lisäksi valokuvaus voi olla tie, jonka kautta pääsee nauttimaan ja elämään hetkessä, keino alkaa kokea. Itse en ollut juurikaan kiinnostunut mistään öttiäisistä tai kukista ennen kuin aloin kuvata niitä. Kameran kautta olen alkanut rakastaa kimalaisia ja tunnistaa kasveja. Mutta siis se mitä mä ajattelin tätä viimeisen kappaleen sepustusta aloittaessa on se, että yritän tietoisesti tunnistaa ne hetket, jolloin suoritan elämää, jotta voin havahtua elämään siinä hetkessä rauhallisemmin, avoimemmin, vapautuneemmin, tietoisemmin. Ettei ne hetket sujahda ohi, ettei maailma jää täydemmin kokematta siksi että jokin rajoittaa sitä. (Kamera tai suru, tallentaminen tai suorittaminen, tekniset säädöt tai pakkomielteet, hyvän kuvan saamisen paine tai hetkessä elämisen pelko.)

tiistai 18. lokakuuta 2011

Jumitus

Pari kuukautta taas mennyt edellisestä postauksesta... En mä oo edelleenkään lopettamassa, vaikka kirjoitushaluja ei oo hetkeen ollut.

Parin kuukauden aikana on tavallaan kaikki ollut ihan samaa, tavallaan taas on tapahtunut valtavasti asioita. Ulkoisesti mikään ei oo muuttunut, mutta tässä ihan parina viime viikkona olen saanut pikkuoivalluksia.

Psykoterapia on nyt junnannut paikoillaan jo 2 kuukautta. Ollaan toki terapeutinkin kanssa puhuttu siitä, että nyt en jostain syystä oikein etene mihinkään, jumitan vaan tässä paikoillani. Ehkä tuo jumittamisesta puhuminen on taas vähän saanut tilannetta edistymäänkin. Noita oivalluksia nyt viime aikoina olen saanut terapian ulkopuolisessa elämässä, ja niistä olen sitten keskustellut terapiassa, mutta itse terapiassa en ole oivaltanut oikein mitään.


Ehkä nyt ihan viime aikoina fokus on hiukan liikahtanut. Ennen kaikki energia meni elämästä selviytymiseen ja menneiden suremiseen. Nyt oon hieman alkanut taas miettiä, mitä oikeasti haluan elämältäni nyt juuri tällä hetkellä, en vain sitten joskus kukana tulevaisuudessa. Olen ainakin hetkellisesti vähentänyt työvuoroja, ja huomannut stressin vähentyneen, eikä enää ole kiireen tuntu koko aikaa.

Toki olen edelleen jumissa menneisyyden surussa, mutta ehkä olen nyt jumittamisellani, tai pikemminkin jumittamiseni tiedostamisella, kuitenkin edennyt jotenkin siihen, että haluan ja pystyn vihdoin tietoisesti pohtimaan, mitä haluan omalta elämältäni, mitä muutoksia haluan. Pieniä, mutta kuitenkin tärkeitä muutoksia. Koitan vähentää elämän suorittamista ja opetella tietoisesti rauhallista läsnäoloa. Sitä, että pystyisi nauttimaan kustakin käsillä olevasta hetkestä, eikä ajatus aina karkailisi tulevaan tai menneeseen. Olen huomannut, että mun on todella vaikeaa ryhtyä mihinkään, edes mukavaan, mutta itsensä pakottaminen toisinaan kannattaa; olen yllättäen tajunnut ajautuneeni tilanteisiin, joissa olen kyennyt nauttimaan olostani. Mun on hirveen vaikea esim. saada itseni lähtemään kotoa kaverin luo tai baariin, tai shoppailemaan, mutta jos saan itsestäni revittyä sen lähdön, yleensä on ollut mukavaa.


Olen käynyt mielenkiintoisia keskusteluja mieheni kanssa. Luulen, että ne myös auttoi terapian jumivaiheen loppumiseen. Tulevaisuuden haaveista puhuessa mieheni kertoi, ettei oikein haaveile mistään, (toki sillä jotain toiveita tulevaisuudesta on, muttei se ajattele niitä juurikaan), ja ettei sillä ole mitään tarvetta saavuttaa elämässään mitään, (siis mitään sellaista ulkoista, kuten hyväpalkkaista työtä, tai ylipäätään mitään arvostettua työtä, omaa asuntoa, mitään arvostettua tekelettä kuten kirjaa tai muuta vastaavaa) vaan että se on nyt tyytyväinen ja onnellinen elämäänsä, ei sillä ole tarvetta haaveilla paremmasta, ei se halua muutoksia.

Tuntui todella hyvältä kuulla taas tuo, että mun mies on onnellinen, mutta sitten taas toisaalta tuntui haikealta; miksen mäkin oo onnellinen! Samoinhan mäkin ajattelen pitkälti (ettei mulla ole tarvetta saavuttaa mitään merkittävää, etten halua kokoaikatyötä, asuntoa, autoa, kesämökkiä, venettä, koiria, lapsia jne, eikä mulla ole paljonkaan ulkoisia asioita, joihin haluaisin muutosta), mutta sitten se eroavaisuus tulee siitä, että mulla on sisäisesti onneton olo. Olen tyytyväinen ulkoiseen elämääni, mutten tunnemaailmaltani ole terve. Mulla on hirveän suuri surutaakka, joka estää mua vapaasti nauttimasta elämästä. Onneksi viime aikoina tuota nauttimistakin on pilkahdellut.


Olen havainnut, että se jokin klisee siitä, että alkoholiongelmaiset on juuri niitä ihmisiä, jotka kiinnittää huomiota muiden juomiseen ja näkee vaivaa siitä, jos muut ei juo tai ei juo "tarpeeksi", pitää monesti paikkansa. Jännää, miten juuri ne känniääliöt näkee sen ongelmana, jos en juo enää neljättä olutta, vaan siirryn limsaan tai veteen tai en mihinkään. Kokeekohan se vaivannäkijä silloin syyllisyyttä siitä, että juo itse liikaa ja jos joku muu ei juo yhtä paljon tai "tarpeeksi", silloin se muu ei anna tekosyytä omalle juomiselleen; "jos muutkin juo överisti, mäkin voin"? Liian humalassa olevat ihmiset aiheuttaa mussa ahdistusta ja ärsyyntymistä, halua mennä pois. (Samaa, mitä äidin humala aiheutti, niinpä niin). Musta ei ole liian kännisen säälijäksi tai auttajaksi, ne ihmiset saa mussa aikaan vain halun olla kohtaamatta niitä. Vaikka liian känninen ois mun kaveri, ei heru empatiaa. Putkahti muuten yhtäkkiä nyt mieleen, että syy siihen, miksi olen joskus ollut todella ahdistunut, kun mieheni on ollut pikkujoulujen jälkeen ihan sekaisin vessassa oksentamassa, saattaa liittyä siihen, että oloni on ollut niin ristiriitainen; toisaalta tarve "torjua" humalainen ihminen, halu olla ajattelematta, ja toisaalta halu auttaa rakasta ihmistä. On ollut hämmentävää, kun onkin kokenut empatiaa ja rakkautta sitä örveltäjää kohtaan.