Sumuverhon takana paistaa aurinko

Kuukausi on kulunut viime postauksesta. Tässä välissä olen mm. ensimmäistä kertaa elämässäni saanut palkkaa miinaharavan pelaamisesta ja lapsuustraumojen kertomisesta työkaverille. Oon mä töissä ollut kyllä tosi ahkerakin, välillä vaan pittää vähän laiskotella. :D

Ihanaa, voin hyvin. En olisi 6 vuotta sitten millään uskonut, että voin vilpittömästi sanoa noin. Varsinkaan ilman 'melko', 'aika' tai 'suhteellisen' kaltaisia lieventäviä sanoja. Voin hyvin.

Kesätauko terapiasta on mennyt hyvin, ei ole oikeastaan tullut mitään mieleen, mistä haluaisin päästä puhumaan. Mulla ei ole ollut edes ikävä terapeuttia!

Olen miettinyt nyt tauolla mielenterveysongelmieni ja psykoterapiani suuria linjoja, mm. sitä, miten olen kehittynyt terapian aikana.

Olen kesällä tutustunut aivan uusiin ihmisiin ja myös joihinkin vanhoihin tuttuihin paremmin. Kun keskustelu on ohjautunut siihen suuntaan, että on ollut sopivaa kertoa mieliala-asioistani, olen huomannut, että siinä missä ennen, vaikkapa vain vuosi aiemmin, olisin kertonut, että olen masentunut/ kärsin masennuksesta/ sairastan masennusta, nyt kerroin, että olen ollut masentunut/ mulla on ollut masennusta. Sillä todella, en tunne olevani enää masentunut! Mulla on toki edelleen mielenterveyttäni haittaavia oireita, kuten uupumusta ja surumielisyyttä, mutta masentunut en koe olevani. Tai onhan toki niitä pahoja päiviä edelleen, jolloin mulla on masentunut mieliala, mutta ei kuitenkaan varsinaista kliinistä depressiota, vaan sellaista tervettä masennusta.

Olen aiemmin kirjoittanut siitä, miten olen kavereilleni masennuksestani kerrottuani ollut hieman hämmästynytkin, kun osa on kertonut joko itse käyvänsä tai käyneensä terapiassa, ja yllättävän moni on kertonut kärsivänsä tai kärsineensä itsekin mielenterveysongelmista; masennuksesta, ahdistuksesta, sosiaalisten tilanteiden pelosta, syömishäiriöistä. Jotenkin noiden tilanteiden jälkeen on tuntunut se ihminen heti jotenkin läheisemmältä, kun meillä on ollut jotain yhteistä avauduttavaa. On saanut kokea samankaltaisuutta ja vertaistukea jne.

Tällä viikolla sattui samankaltaista, mutta hieman eri näkökulmasta. Avauduttiin yhden kaverin kanssa kipeistä asioistamme, mutta fokus ei ollut siinä, mitä mielenterveysongelmia ja lääkkeitä ja psykoterapioita meillä on, vaan siinä, miten vaikeita kokemuksia meillä on ollut lapsuudessamme, mutta mistä me ollaan melko hyvin selvitty. Vertailtiin kokemuksiamme mm. pettävistä isistä, juovista äideistä, vanhempien eron toivomisesta, siitä, kun lapsena ja nuorena on pelännyt isää, siitä, miten etäiset suhteet vanhempiin nyt on, siitä, miten on toivonut, että äiti ei olisi niin välinpitämätön, siitä, miten omat vanhemmat ei ole tuntunut läheisiltä. Se oli jollain tavalla erilaista kuin aiemmat kokemusten vertailut juuri siinä, että oli voimaannuttavaa huomata, miten mun kaveri on kokenut hyvin samankaltaisia traumaattisia asioita kuin mä, mutta siitä on tullut ihan hyvinvoiva terve aikuinen. Selviytyjä. Ja tietenkin sitten se, että alan itsekin uskoa siihen, että musta on tulossa selviytyjä, mä olen pääsemässä näiden vaikeiden kokemusteni ja tunteideni yli.

Kirjoitin reilu kuukausi sitten toisaalle lauseita, jotka nyt haluan jakaa täälläkin:  

"Terapian alkuvaiheessa kävin läpi masentunutta mielialaani, toivottomuutta, epämääräistä ahdistusta, opiskeluvaikeuksia. Aluksi fokus oli nykyhetkessä tai lähimenneisyydessä tai lähitulevaisuudessa. Myöhemmin keskustelu alkoi kääntyä kaukaisempaan menneisyyteen, lapsuuteen ja nuoruuteen. Oivalsin, että tässä hetkessä näkyvien ongelmieni juuret on lapsuuden ja nuoruuden tapahtumissa. Aloin kiinnostua menneisyydestäni ja tutkia sitä. Otin muistojeni herättämisen avuksi valokuvani ja vanhat päiväkirjani. Kävin päiväkirjat läpi terapian alkuvaiheessa, jolloin sain jonkinlaisen nopean yleiskuvan siitä, että olen ollut masentunut jo yläasteella, ja että suhteeni vanhempiini on ollut ongelmallinen jo lapsena. Myöhemmin, kun olen tajunnut paremmin, miten traumaattisia asioita lapsuudessani ja nuoruudessani onkaan ollut, olen tutkinut päiväkirjojani uudelleen, ja tajunnut, miten en ole aiemmalla lukukerralla uskaltanut sisäistää kaikkea lukemaani. Vasta myöhemmin, kun olen oivaltanut miten huonosti asiat oikeasti olivat, kun olen rehellisesti uskaltanut käydä läpi muistojani ja vaikeita tunteitani, olen pystynyt hyväksymään kaiken sen lapsena kirjoittamani tekstin osaksi itseäni, enkä ole psyykettäni suojellakseni joutunut sivuuttamaan enää joitain asioita."

"Terapiassa käsitellyt aiheet ja yleinen vointini on ollut hyvin vaihtelevaa. Välillä on ollut todella hyvä olla, välillä on taas masentanut ihan hirveästi. Kuitenkin jonkinlainen pohjimmainen mieliala on koko ajan parantunut. Ennen terapiaa ja terapian alkuvaiheessa minulla oli tuskaisen ahdistuksen ja vakavan masennuksen vaihe. Sitten ahdistus alkoi väistyä ja masennuskin pikkuhiljaa lieventyä. Masennuksen kaveriksi alkoi ahdistuksen sijasta tulla surua. Masennus lieveni edelleen ja suru kasvoi. Tällä hetkellä koen surun, surullisuuden, surumielisyyden ja surutyön läpikäymisen olevan sanoja, jotka parhaiten kuvaavat minua ja tämän hetken terapiaani."

"Terapiassa on käsitelty niitä asioita, jotka on vaivannut minun mieltäni. Taannoin kuulin ruokakaupassa kun lukioikäinen tyttö kertoi kaverilleen käyvänsä terapiassa. Tyttö kertoi, että hän puhuu siellä ongelmistaan, että mikä vaivaa, ei siellä mitään lapsuutta kaivella, ja naurahti. Tajusin heti, että noin itsekin ajattelin terapian alkuvaiheessa; puhuin sen hetkisistä ongelmista, asioista jotka vaivasi nyt, en lapsuudesta. Terapian kuluessa vaan sain yhä enemmän huomata, että ne mieltä vaivaavat asiat ja ongelmat liittyy vahvasti lapsuuteen. Käyttäydyn nyt näin, koska lapsuudessani tapahtui niin. Ajattelen nyt näin, koska nuoruudessani kävi niin. Tunnen nyt näin, koska lapsuudessani tunsin niin. Yksi terapian suuri hyöty minun kohdallani on se, kun tiedostan, miksi minä toimin, tunnen ja ajattelen niin kuin toimin, tunnen ja ajattelen. En enää ole vieras itselleni, ja ihmettele reaktioitani. Ymmärrän itseäni. Jo pelkästään se, että tiedän, miksi jossain tilanteessa ahdistaa, helpottaa huomattavasti, verrattuna siihen kun aiemmin ahdistuin siitä, kun en tajunnut, miksi jossain tilanteessa olin ahdistunut."

"Terapian avulla pystyin valmistumaan yliopistosta ja aloittamaan työt. Myöhemmin, kun minulle tuli töissä vaikeita haasteita, selvisin niistä jotenkin juuri terapian avulla. Ulkoista menestymistä, tai työkyvyn parantamista tai ylläpitämistä, merkittävämmäksi hyödyksi terapiasta koen kuitenkin sen itsensä tuntemisen ja menneisyyteensä tutustumisen ja tietoisuuden kasvamisen, jota on vaikeata mitata mitenkään eksaktisti. Minulle on erittäin tärkeää, että tajuan, miksi minusta tuli tällainen ihminen kuin mitä minusta tuli. En voi muuttaa käyttäytymistäni, ellen tiedä, mitkä ovat syyt käyttäytymiseni taustalla. En voisi parantua masennuksestani, ellen olisi uskaltanut avata sitä lukossa olevaa tunnelokeroa, jonne olin lapsuuden ja nuoruuden vaikeat tunteet tunkenut piiloon. Surematon suru pulpahtaa joskus pintaan, ja se pitää surra läpi."

"Terapian ansiosta olen saanut masennukseni lievenemään. Olen saanut jälleen kokea tyytyväisyyttä elämääni. Olen löytänyt elämääni mieluista sisältöä eli merkityksellisiä harrastuksia. Sitkeässä olevasta surusta huolimatta olen saanut jonkinlaisen perusilon ja kiinnostuksen takaisin elämään. Kun aiemmin oli niin, että vaikka hetkellisesti ei olisi mikään erityisesti masentanut tai ahdistanut, ei silti oikein mikään innostanutkaan. Nyt taas elämässä on mielekkyyttä, vaikka välillä masentaa ja ahdistaakin."

En voi vieläkään sanoa esimerkiksi, että olen onnellinen, tai että mulla ei ole ongelmia mielenterveyteni kanssa. Mutta nykyään koen onnen hetkiä yhä useammin, enkä enää voi sanoa, että olen masentunut.