Myllerrystä mielessä

Ollut nyt aika vaihtelevaa. Toisaalta suru on hetkeksi helpottanut, toisaalta on ollut ajoittain kovaakin masennusta.

Mieheni isän kuoleman sureminen on onneksi laimentunut, ei ole niin tuskaista ja kuluttavaa enää, alun pahimmasta olosta olen jo päässyt ohi.

Mulla on ollut välillä todella kivaa, mm. kahden ystävän synttärijuhlinnasta nautin kunnolla, enkä ollut ollenkaan surullinen tai masentunut.

Terapian loppuminen on kuitenkin tuonut vahvasti pintaan tunteiden ja ajatusten myllerryksen. Koska mulla ei nyt enää varsinaisesti ollut mitään uusia asioita puitavana (mieheni isän kuolema tietenkin, mutta ilman sitä ei olisi ollut mitään "uutta" pitkään aikaan), on jotenkin kovin luonnollista, että sitten alkaa pohtimaan mitä kaikkea terapiassa onkaan vuosien varrella tullut käytyä läpi, ja tavallaan osittain käytyä toista kierrosta niitä samoja asioita. Aika paljon isäsuhteesta olen viime aikoina puhunut. Keskiviikkona oli hirveä päivä; töissä aika stressaavaa, sen jälkeen terapiassa raskaita asioita, ja ilta meni itkien monta tuntia, en jaksanut tai pystynyt tekemään mitään muuta kuin vähän syömään. Sellaista tuskaa ei onneksi usein ole. Tänään taas on ollut oikein mukava päivä.

Olen edelleen sitä mieltä, että nyt on sopiva hetki lopettaa terapia. Silti se on vaikeaa, koska terapia ja terapeutti on ollut mulle ihan mielettömän tärkeitä, ja nyt sitten hetken kuluttua en enää koskaan (toivottavasti ainakaan ei tule sellaista romahdusta enää uudelleen, että tulisi tarve) voi mennä terapiaan. Vaikka tää on mun päätös, ja hyvä päätös, niin silti edessä on suuri menetys, kun terapiasuhde loppuu. Siksikin siis nää miehen isä+mun oikea isä+terapian lopetus on kietoutunut niin paljon yhteen, kun kaikissa on jonkun tärkeän menetyksen suremista.