skip to main |
skip to sidebar
Siitä on nyt kulunut tasan vuosi, kun olin viimeisen kerran psykoterapiavastaanotolla. Jollain tavalla tuntuu, että aika on kulunut hirveän nopeasti, toisaalta taas tuntuu, että siitähän onkin jo kauan aikaa, kun kävin terapiassa.
Luin nuo 5 viimeisintä postausta, jotka olen julkaissut tässä vuoden aikana, eikä mulla ole oikeastaan juuri mitään lisättävää niihin.
Voin melko hyvin, olen ajoittain erittäin iloinen ja onnellinen, mutta välillä masennus ja surumielisyys kyllä on kovinkin sitkeästi mussa kiinni. Teen edelleen työtä sen kanssa, että osaisin säädellä stressinaiheuttajien määrää niin pieneksi, että voisin hyvin. En koe tarvitsevani minkäänlaista ulkopuolista apua mielenterveyteni hoitamiseen, pärjään sen kanssa kyllä itsekseni.
Miehen isän kuolema sattuu ja surettaa edelleen, sen sijaan ihan lähiaikoina tapahtunut oman mummuni kuolema ei siihen verrattuna tunnu juuri miltään.
Olen välillä erittäin innostunut uusista asioista, jotka ei olisi kiinnostaneet mua pätkääkään silloin joskus terapiaa aloitellessani kuutisen vuotta sitten.
Rakastan elämää, vaikka se onkin vaikeaa.
Tää voi olla tän blogin viimeinen postaus, tai sitten ei.
En ole tuntenut tarvetta tulla kirjoittamaan mitään, ja tuntuu, etten ihan lähitulevaisuudessa mitään aio kirjoittaa. Mutta jätän mahdollisuuden kuitenkin avoimeksi.
Vaikka en tulisikaan enää jatkamaan blogia, en poista tätä. Itselleni on ollut iloa ja hyötyä parista "entisestä" blogista, joita olen lukenut vasta niiden lopettamisen jälkeen, ja haluan jättää sen mahdollisuuden, että tästä saattaisi joskus olla vielä jollekin jotain vertaistukea.
Kommentit on edelleen tervetulleita. On ollut kiva huomata, kun joihinkin todella vanhoihin kirjoituksiin on kommentoitu jotain, joka on herättänyt mut ajattelemaan asiaa uudelleen.
Kiitos kaikille kommentoijille, ja kiitos niillekin lukijoille, jotka eivät ole koskaan mitään kommentoineet.
Vaikken ajatellut tätä pelkästään "terapiablogina", niin sitä tää kai kuitenkin ensisijaisesti oli. Auttoi mua työstämään niitä samoja asioita, joita työstin terapiassa.
Vaikken ole lopettanut elämäni, tunteideni ja ajatusteni analysoimista, se on kuitenkin jäänyt vähemmälle.
Vaikka surumielisyys on mussa syvällä edelleen, pinnalla on myös paljon iloa.
Olen alkanut haaveilla. Olen tehnyt suunnitelmia, jotka omalla pienellä tavallaan muuttavat mun elämää.
Olen aloittanut täysin eri aiheesta eri tunnuksilla blogin, jota en valitettavasti halua tänne linkittää, mutta halusin kuitenkin mainita, koska se tuntuu jotenkin tärkeältä esimerkiltä siitä, että useallakin tavalla mun elämässäni on fokus nyt täysin muualla kuin näissä tän blogin tunnelmissa.
Ja nyt jollain hassulla tavalla tuli kauhea haikeuden tunne. Helvetin ihanaa, etten enää tarvitse masennusblogia, mutta kuitenkin tää on ollut mulle tosi tärkeää, ja nyt tää pikkuhiljaa hiipuu...
