torstai 19. kesäkuuta 2014

Vuosi ilman terapiaa

Siitä on nyt kulunut tasan vuosi, kun olin viimeisen kerran psykoterapiavastaanotolla. Jollain tavalla tuntuu, että aika on kulunut hirveän nopeasti, toisaalta taas tuntuu, että siitähän onkin jo kauan aikaa, kun kävin terapiassa.
Luin nuo 5 viimeisintä postausta, jotka olen julkaissut tässä vuoden aikana, eikä mulla ole oikeastaan juuri mitään lisättävää niihin.
Voin melko hyvin, olen ajoittain erittäin iloinen ja onnellinen, mutta välillä masennus ja surumielisyys kyllä on kovinkin sitkeästi mussa kiinni. Teen edelleen työtä sen kanssa, että osaisin säädellä stressinaiheuttajien määrää niin pieneksi, että voisin hyvin. En koe tarvitsevani minkäänlaista ulkopuolista apua mielenterveyteni hoitamiseen, pärjään sen kanssa kyllä itsekseni.
Miehen isän kuolema sattuu ja surettaa edelleen, sen sijaan ihan lähiaikoina tapahtunut oman mummuni kuolema ei siihen verrattuna tunnu juuri miltään.
Olen välillä erittäin innostunut uusista asioista, jotka ei olisi kiinnostaneet mua pätkääkään silloin joskus terapiaa aloitellessani kuutisen vuotta sitten.
Rakastan elämää, vaikka se onkin vaikeaa.

2 kommenttia:

  1. Hei! Löysin blogisi, kun googlettelin ahdistusjuttuja.

    Ihanaa, että lopulta löysit jonkinlaisen tasapainon. Miten voit nykyään?

    Itse kamppailen ahdistuksen kanssa, joka aina aika ajoin nostaa päätään.

    Kaikkea hyvää sinulle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei! Kiva, että blogiani edelleen luetaan -ja kommentoidaankin!

      Kiitos toivotuksesta, ja helpotusta myös sulle ahdistuksen kanssa pärjäämiseen!

      Miten voin nykyään? Hmm, voisi kyllä edelleen todata tuon "Voin melko hyvin, olen ajoittain erittäin iloinen ja onnellinen, mutta välillä masennus ja surumielisyys kyllä on kovinkin sitkeästi mussa kiinni." Mutta ehkä nykyään ei tunnu enää niin paljon siltä, että tarvitsisi työskennellä ja pinnistellä ja pärjätä, vaan ajoittaiseen masennukseen osaan ehkä suhtautua rennommin. Välillä tuntuu ihan saatanan pahalta, välillä itken kamalasti, välillä en jaksa yhtään mitään, mutta tuntuu kuitenkin, että siitä ei tarvitse huolestua, vaan voin luottaa siihen, että olo kyllä jossain vaiheessa taas helpottaa.

      Ulkoisesti elämässäni on joitain muutoksia tapahtunut, mutta ei mitään kovin erikoisia.

      Olen entistäkin innostuneempi niistä asioista, joihin tuon pari vuotta vanhan kirjoituksen lopussa viittasin. Rakastan harrastuksiani. Ja edelleen voin sanoa samoin, että rakastan elämää, vaikka se onkin vaikeaa. Välillä ihan älyttömän vaikeaa, edelleen. Mutta vaivan arvoista, ja onneksi välillä hetkittäin todella ihanaakin.

      Poista